11. Uutisia

Vilja sulki puhelimensa nielaisten. Hän toivoi, että koko puhelu olisi ollut pilasoitto, tai unta, mitä tahansa paitsi vakavasti otettava totuus. Varmaa mikään ei vielä ollut, mutta häntä pelotti, milloin tilanne muuttuisi pahempaan suuntaan. Se päivä saattoi olla edessä milloin tahansa. Puhelin poltteli kädessä kuin pahakin synnintekijä.

Äiti oli menossa kauppaan, ja lupasi heittää Viljan tallille. Sulava ensilumi olisi liian petollinen talvirenkaitta pyöräilevälle.
- Onko joku hätänä? äiti kysyi autossa, hän oli kai kiinnittänyt huomionsa Viljan poissaolevaan olemukseen.
- Kaikki ok, hän valehteli nopeasti. Puolet oli totta. Niin kauan kaikki olisi okei, kuin mikään ei muuttuisi. Mutta jos, ja kun, päätös varmistuisi, mikään ei olisi enää kunnossa.

Mutta Vilja halusi uskoa, että niin kauan kuin hänen ei tarvitsisi sanoa kuulemaansa ääneen, se ei olisi totta. Vaikka ihan hyvin hän tiesi, etteivät hänen sanomisensa ja kuvittelunsa enää vaikuttaneet tosiasioihin.

Tallilla Vilja yritti olla normaali. Kävi Juulian ja Saanan kanssa maastolenkin triolla Riku, Mikke ja Fiona. Jutteli huolettomasti tyttöjen kanssa, nauroi tyhjänpäiväisyyksille. Mutta pelko varjosti joka hetki.

10. Jäähyväiset

Siihen tilanteeseen ei kukaan tahtonut joutua.

Vertti oli polvillaan maassa, lamaantuneena paikoilleen, tuijottaen eteensä lasittunein, sumein silmin. Hänestä tuntui, että jalat pettäisivät alta. Koko maailma hajoaisi alta. Hänen elämänsä raskain päätös oli takana, mutta raskain hetki ei ollut ohi. Sekunnit kuluivat kiduttavan hitaasti. Eläinlääkärin, Anjan, ilme oli neutraali. Tätä se teki työkseen. Vertti ei pystyisi.

Jester makasi maassa siinä hänen edessään, kaikki muu oli sumeaa. Saana oli sivumpana, äiti Anjan vieressä, mutta Vertin ajatuksiin mahtui vain Jester. Elämä valui hevosesta pois piikin vaikuttaessa. Elo katosi silmistä. Hengitys vaimeni olemattomiin ja pää painui alas. Vertistä tuntui, että osa hänestä kuoli mukana.
- Hyvästi, Vertti muodosti sanan lähes ääneti huulillaan. Kyyneleet puskivat pintaan, mutta hän nieli enimmät, hipaisi hevosen kaulaa vielä kerran ja nousi ylös. Jester oli poissa, tavoittamattomissa. Toivottavasti onnellisempana.

Vertti käänsi katseensa hevosesta ja käveli pois. Anja ja äiti jäivät Jesterin viereen. Sivusilmällä hän näki, että Saana oli lähdössä perään hänen näkökenttänsä rajamailla. Ei se itse asiassa häntä haitannut. Tyttö saavutti hänet tallin takana.
- Tota… Sano vaan jos haluut olla yksin, mut…
- Ei haittaa. Mä lähden rantaan. Tuu vaan mukaan ja juttele mulle jotain, etten mä masennu ihan kokonaan, Vertti mumisi. Tavallaan hävetti itkeä tytön nähden, mutta tämä ymmärsi surun.
- Mäkin olen menettänyt rakkaan hevosen, hoitoponini joskus kauan sitten. Mä muistan vieläkin kaiken sen... Sitten vanhuus vaati veronsa, Saanan ääni vaimeni loppua kohden.
- Kohtalo vie kenet haluaa. Parhaat valikoidaan päältä. Jester oli huikee, Vertti sanoi hiljaa.

He kävelivät rantaan jutellen verkkaisesti hevosistaan. Vertti ei pystynyt puhumaan Jesteristä ilman, että ääni säröili. Mutta Saanaa se ei haitannut. Tyttö kuunteli kaiken, mitä Vertti hänelle purki.
- Me käytiin monesti uimassa täällä, hän kuiskasi. – Jester rakasti sitä. Kunnon vesipeto. Ajatella, ettei ikinä enää…
Vertti murtui kesken lauseen. Yhtäkkiä se totuus iski häneen kylmästi, kovaa. Ei ikinä enää, ei koskaan. Kyyneleet tulvivat samaan tahtiin pintaan nousevien muistojen kanssa.

Saana astui hänen eteensä ja katsoi silmiin sanomatta sanaakaan. Hän siirtyi hieman epävarmasti eteenpäin ja halasi Verttiä varovaisesti. Vertti tunsi, miten sydän hakkasi yhtäkkiä paljon kovempaa kuin aiemmin. Hetkellisen lamaannuksen jälkeen hän kietoi varoen kätensä Saanan hartioiden ympärille ja painoi kasvonsa tytön hiuksiin. Suru ja yllättävä kevyt onnentunne pyörivät sekamelskana Vertin ajatuksissa. Hän olisi halunnut jäädä siihen ikuisesti, mutta näki parhaaksi vetäytyä hitaasti pois muutaman hetken jälkeen.

Yksi vaihe elämässä oli ohi. Jesteriä ei ollut, ei olisi enää koskaan. Mutta olisiko tämä alku jollekin aivan uudelle?

Saana katseli poispäin, hänen ilmettään ei voinut tulkita. Vertti oli kuitenkin näkevinään hymynkareen suupielessä.

Kuva © Axel Bührmann (cc by-nc-sa)

09. Tarhaonnettomuus

Päivi astui tarhaan ja vihelsi voimakkaasti.
- Jester! hän kutsui. Ruunan vaalea siluetti erottui kauempaa aidan vierestä, vaikka ilta hämärtyi. Sade hakkasi maata vuolaana, eikä Päiviä innostanut käyttää hevosten hakuun erityisen paljon aikaa. Hän vihelsi uudelleen, mutta hevonen ei vieläkään lähtenyt tulemaan luokse. Yleensä se tuli aina vastaan, varsinkin sateella ruunalla oli kiire päästä pois.

Päivi lähti kävelemään Jesterin luokse. Kaikki ei ollut kunnossa, sen hän aavisti. Kun hän pääsi lähietäisyydelle ja ojensi kätensä, Jester käänsi päätään vaisusti. Päivi säikähti sen katsetta, hevosen silmissä kiilui kipu. Hän kiinnitti riimunnarun päitsiin, arvioi hevosta nopeasti päällisin puolin ja pyysi sitä liikkeelle. Jester otti muutaman hitaan, hankalan askeleen. Se ontui voimakkaasti vasenta takastaan, ei halunnut varata painoaan sille lainkaan.
- Voi jestas, Päivi huokaisi. – Mitä sä oot täällä riehunu? Heti kun Vertin silmä välttää?
Nurmikko oli petollisen liukas rankan sateen vuoksi. Päivi näki maassa jälkiä, jotka kielivät jonkinlaisesta liukastumistapaturmasta.
- Liekö jalka vääntynyt vai rysähtänyt aitaan, Päivi mutisi. Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja soitti päivystävälle eläinlääkärille tunnustellen samalla varovaisesti takajalkaa. Vaikka hän ei osannut sanoa, miten pahasti jalka oli loukkaantunut, mieleen valkeni hitaasti se totuus, että kisaaminen Jesterillä ei välttämättä enää onnistuisi.

Vertti romahtaisi, kun kuulisi. Ei pitäisi olla näin pessimisti, mutta kun ruuna tuskin varasi painoaan jalalle, oli jotain pahasti pielessä.

Anja, tuttu eläinlääkäri, saapui vartin kuluttua. Päiville se tuntui ikuisuudelta. Hän tervehti eläinlääkärin ja selitti tilanteen heidän kävellessään tallipihasta tarhaan. Anja teki hevosesta nopean arvion ja katsoi Päiviä huolestuneena.
- Murtumaa mie epäilen, hän sanoi hitaasti. – Aika pahaa. Röntgenithän tästä pitää saada jossain vaiheessa, mutta pahoin pelkään et se on vähintään esteura ohi tältä pojalta.
Anja otti laukustaan esille tarvittavat välineet tehdäkseen tukilastan Jesterin jalkaan. Päivi nyökkäsi hitaasti. Piti kohdata totuudet ja todennäköisyydet heti alusta asti. Hän katseli Anjan tehdessä tukisidettä jalkaan.
- Jos saataisiin talliin asti tämä kävelemään, ihan varoen. Mie voin sitten kipulääkkeet antaa niin selviätte siihen asti, että klinikalle pääsette. Koitan varata teille ajan lähipäiville, kunhan lähden takasin.

Kun jalka oli tuettuna, Jester kykeni liikkumaan. Hitaasti, voimakkaasti ontuen, mutta varmasti ruuna asteli talliin. Päivin teki pahaa katsella hevosta. Se katsoi häntä anelevasti, pelasta minut. Vaikka ruuna yleensä inhosi kaikkia mahdollisia madotuksia ja lääkityksiä, se ei pannut vastaan Anjan antaessa kipulääkkeet. Päivi sai ohjeet, miten antaa lääkkeitä jatkossa.
- Karsinalepoa vaan siihen asti että päästään kuvauttamaan jalka, Anja totesi. – Keksikää pojalle karsinaan jotakin puuhaa, ettei se ihan masennu. Soita, jos tulee jotain ongelmia.

Anjan lähdettyä Päivi jäi talliin, tuijottamaan tyhjin mielin kimoa ruunaa. Vertille hän ei soittaisi vielä. Ei saisi poikaparka nukuttua, jos nyt kuulisi. Tämä tulisi kuitenkin huomenna junalla. Parempi soittaa aamusta. Päivi ei halunnut edes kuvitella, miten Vertti murtuisi, jos Jester ei toipuisikaan.

08. Kun kaikki sortuu

Sintti seisoi hievahtamatta paikoillaan tarkkaillen sivusilmällä tulijaa. Hevonen kääntyi, kun Juulia vihelsi sille pujottautuessaan sisälle tarhaan. Tamma hörähti ja asteli laiskasti hänen luokseen.
- Sintti…
Juulia nojautui hevoseen haudaten kasvonsa sen harjaan. Sekavat ajatukset pyörivät päässä. Pettymys, pelko ja viha aaltoilivat hänessä kilpaa. Juuri kun kaikki oli näyttänyt valoisammalta, se tapahtui taas. Kaikki parin viime kuukauden aikana rakentunut hauras toivo romahti hetkessä ja valui olemattomiin.

Juulia istahti nurmikolle, ja Sintti hapuili turvallaan hänen hiuksiaan. Hän pyöritteli sormellaan pitkää ruohonkortta ja tuijotti lasittuneesti metsää. Kaiken toivon sai heittää menemään. Kuluneet kuukaudet eivät olleetkaan muuttaneet tilannetta millään lailla. Ne olivat valehdelleet kaiken muuttuneen, mutta se olikin vain tavallista parempi välikausi.

Hän istui siinä paikoillaan, pitkään. Kun alkoi paleltaa, ja iltakin oli hämärtymään päin, hän nousi, puisteli ruohon farkuistaan ja lähti tallia kohti. Voisi mennä auttamaan iltatallissa sen sijaan, että murehti vain laitumella. Oli kysyttävääkin. Juulia laahusti tallin ovelle ja astui sisään jättäen olkalaukun penkille. Hän silmäili karsinoita ja näki Vertin harjaamassa Dittaa.
- Moi, Juulia sanoi hiljaa ja siirtyi karsinan ovelle.
- Terve, Vertti vastasi iloisesti, mutta vakavoitui äkkiä katsoessaan Juuliaa. Punoittavat silmät selvästi paljastivat, ettei kaikki ollut kunnossa.
- Mikä on? Vertti kysyi huolestuneena.
- Ne riitelee taas. Ja pahasti. Isä on taas juonu, sittenkin, Juulia mutisi. Vertti ei voinut arvatakaan, millainen helvetti oli irti vain kolmensadan metrin päässä iltaan rauhoittuvasta tallista.
- Harmi, poika huokaisi. – Mä oon pahoillani sun…
- Lopeta. Keksi mulle jotain tekemistä, Juulia pyysi. – Mä autan missä vaan, kunhan saan vaan tehdä jotain järkevämpää kuin haahuilla tarhan ja tallin väliä.
Vertti katseli ympärilleen epäröiden.
- No… Jos se yhtään sua auttaa... Sä voit vaikka lähteä jo hakemaan hevosia sisälle. Mä tulen kohta mukaan.
Juulia nyökkäsi, noukki riimunnarun naulasta ja lähti kävelemään ovelle.
- Yks juttu vielä, hän totesi laukkunsa nähdessään ja kääntyi ympäri. – Saanko mä jäädä teille yöks?
- Toki, Vertti lupasi.
- Kiitos!
Vaikka Juulia tiesi olevansa aina tervetullut, oli myöntävä vastaus kuin pelastusrengas. Helpotus valtasi hänet aaltona päästä varpaisiin. Ei tarvitsisi mennä kotiin tänään. Hän oli valmistautunut, ottanut jo kotoa lähtiessään koulukirjat ja vaihtovaatteet laukkuun.

Riimunnarua heilutellen Juulia käveli tarhoille. Sintti oli aidan luona vastassa, ja hän lähti ensimmäiseksi viemään suomenhevosta talliin. Syvenevä hämärä leijui ympärillä. Kello oli jo yli seitsemän.

Kaviot kolahtelivat betonilattiaan, kun Juulia talutti Sintin karsinaansa. Tamma löysi välittömästi vastajaettujen iltaheinien luokse. Vertti kumosi Ditan ruokakuppiin sen leseseosta.
- Tuutko hakee Jesterin ja Rikun? Juulia kysyi. Hän ei yksin saisi molempia tuotua, ja yksitellen hakeminenhan ei ruunille käynyt päinsä.
- Joo, ihan sekunti. Vertti heitti riimunnarun olalleen ja lähti seuraamaan häntä.

Matkalla tallipihan poikki pojan askelten ääni katkesi Juulian takaa, yllättäen. Hän pysähtyi itsekin ja vilkaisi Verttiä olkansa yli. Poika tuijotti kalpeana jonnekin.
- Mitä nyt? Juulia hämmästyi. – Aaveenko näit?
- En mä tiedä, Vertti nielaisi. – Sellanen valkonen välähdys tuolla metässä. Meni jo. Ehkä mä kuvittelin.
- Oikeesti?
- Jotain mä näin. En tiiä. Mut saman mä näin joskus viime kuussa parikin kertaa…
Juulia puisteli epäuskoisena päätään. Mutta metsästä kantautuva kirkaisu sinetöi Vertin näkemän. Poika oli vitivalkoinen, ja Juuliaankin hiipi kauhu. Kirkaisu kaikui korvissa pitkään ja värisi jääkylmänä selkäytimessä.
- Haetaan hepat ja vähän äkkiä, Juulia mumisi ja lähti puolijuoksua tarhoille. He veivät ensin Rikun ja Jesterin talliin ja palasivat hakemaan Miken sekä Fionan. Hevoset hermoilivat narun päässä aistiessaan heidän levottomuutensa.
- Ei muuten, mut toi sama on tapahtunut aiemminkin, Vertti suhahti.

Mun pää on vaan sekasin kaikesta, Juulia yritti vakuuttaa itselleen, tolle on varmasti ihan luonnollinen selitys. Jotain erityisen ahdistavaa kirkaisussa kuitenkin oli. Hevosten iltaheinät jaettiin kaikessa hiljaisuudessa. Vertti teki nopean tarkistuksen tallissa ennen lähtöä, Juulia nosti laukun olalleen ja painoi valot pois päältä. He vetäytyivät ulos tallista ja Vertin saatua oven lukkoon juoksivat talolle.

Päivi tuli keittiöstä, kun Juulia jätti kenkänsä naulaiden alle.
- Moi Juulia! hän tervehti hieman ihmeissään, mutta näytti yhtäkkiä tajuavan mistä voisi olla kyse. Ei ollut uutta, että hän täällä yöpyi, mutta sitä ei ollut tapahtunut kuukausiin. Juulia oli varma, että näytti kohtalaisen surkealta, ja Päivi oivalsi. – Onko kotona vaikeeta?
- Et arvaakaan miten vaikeeta, Juulia huokaisi. – Isä kännäs sittenkin, niillä oli ihan järkyttävä riita menossa kun mä lähdin. Isä vissiin oli pölliny rahaa äidiltä ja näin pois päin. En mä uskatanu jäädä tonne yöks, kun niillä yhtäkkiä räjähti käsiin se usean kuukauden hiljasuus.
Päivi kuunteli hiljaisena kertomusta, jota Juulia vuodatti. Sana sanalta Juulian silmät sumentuivat. Yhtäkkiä hän itki raskaasti keskellä eteistä, sukkasillaan ja takki päällä, Vertin ja Päivin myötätuntoisten katseiden alla. Mutta hän ei siitä välittänyt. Kunhan sai tuntea olevansa turvassa. Sitä hänen kaipaamaansa turvaa ei oma koti kyennyt taaskaan tarjoamaan.

Päivi teki Juulialle sängyn vierashuoneen vuodesohvalle, tarjosi iltapalaa ja yöpuvun. Juuliasta tuntui röyhkeältä ottaa vastaan kaikki se huolenpito, mutta Päivi sivuutti hänen kommenttinsa siitä muistuttamalla, miten korvaamaton apu hän oli tallilla.

Vetäytyessään peiton alle aikaisemmin kuin normaalisti Juulia ei voinut enää estää myrskyä, joka sekoitti raivoisasti hänen päänsä täyteen ahdistavia ajatuksia. Uno-peli Vertin kanssa oli helpottanut, murta vain sen ajan kun peli oli käynyt. Riita, sen aiheuttama epätoivo ja pettymys sekä äsken kuullusta kirkaisusta kasvanut kauhu pyörivät päässä muodostaen tiukkaa solmua. Hän ei tiennyt miten ajatella sitä, muttai myöskään miten olla ajattelematta. Tuntui, ettei pää kestäisi enää pitkään. Levoton tunne seurasi uneenkin.

Kuva © S. Merikallio (cc by-nc-sa)

07. Arjen iloja ja suruja

Maahan pudonneet lehdet ja vesi olivat liukas ja petollinen yhdistelmä, ja Reijalla oli jarrutusongelmia Joponsa kanssa saapuessaan tallipihaan. Hän asetti pyörän tallin seinustalle ja otti takkinsa tarakalta. Musta, hieman rapaisia roiskeita osakseen saanut kevytmoottoripyörä komeili vieressä, joten ainakin Saana oli tallilla.

Reija astui sisälle talliin. Juulia keskeytti käytävän lakaisemisen ja heilautti kättään hänelle.
- Terve, Reija vastasi ja silmäili karsinoita. – Kaikki on ulkona?
- Kyllä. Me otettiin Saanan kanssa siivousmaraton, puunataan koko talli ja karsinat! Se on tyhjentämässä kottikärryjä.
- Myös Rikun karsinan? Reija kohotti kulmiaan epäilevästi. Poni oli Fionaa lukuunottamatta tallin ainoa asukas, joka ei kuulunut Juulian automaattiseen vastuupiiriin.
- Ei me sitä tietenkään, se on sun homma, Juulia nauroi.
- Arvasin.
- Mutta voidaan neuvotella, jos sä haluat ottaa yhden karsinanpuhdistusvuoron velaksi…käytävälle ilmestynyt Saana huikkasi ja heilautti kättään.
- Siitä vaa. Mä voin siivota Fionan karsinan sit joskus, hän lupasi ja otti riimunnarun telineestä.

Reija hölkkäsi tarhoille ja alkoi pujottautua aidan välistä sisäpuolelle, mutta jähmettyi niille sijoilleen nähdessään Rikun. Poni katseli häntä viattomalla koiranpentuilmeellä, mutta siitä ei ollut sille paljon apua.
- Voi jumalauta… hän parahti ääneen. Ruuna lähti kävelemään luokse. Sitä ei nopealla vilkaisulla olisi arvannut Rikuksi, niin likainen se oli.
- Sika, Reija huokaisi ja astui ponin viereen ottaakseen sen kiinni. Riku hörisi lämpimästi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
- Eikö Vilja aamulla… hän aloitti, mutta muisti sitten ystävänsä sanoneen, että oli vienyt Rikun tarhaloimen pestäväksi. Edessä olisi pitkä harjaus- ja pesutuokio, jos halusi saada ponin edes ratsastuskelpoiseen kuntoon. Reija avasi portin taluttaakseen Rikun ulos ja sulki sen taas, jotta vastakkaisessa nurkassa laiduntava Mikke ei ehtisi lähteä mukaan. Viereisessä tarhassa Ditta juoksi Fionaa pakoon villisti pukitellen.
- Katsokaa, ihailkaa ja kadehtikaa, Reija lausui synkästi astellessaan Riku vanavedessään talliin. Saana kurkisti Rikun karsinasta uteliaana.
- No huh. Päivän käsijumpat edessä, hän irvisti. – Mulla on tää siivous vielä kesken…
Reija naurahti. – Ei hätiä, me mennään suorinta tietä pesarille…
Reija kiinnitti ponin pesupaikan naruihin ja haki harjapakin. Hän laski ämpäriin vettä ja alkoi hangata Rikun kaulaa pesusienellä. Helpotus oli suuri, kun sieni jätti rapaiseen karvaan valkoista jälkeä kohtuullisen vähällä vaivalla. Puunattuaan ponin koko rungon puhtaaksi hän pesi letkulla jalat, jolloin Riku innostui räiskyttelemään.
- Älä nyt vielä minuakin sotke… Reija manasi. Hän sammutti veden ja kuivasi ponin huolellisesti. Kevyt loimi vielä päälle ja karsinaan.
- Auta armias jos piehtaroit! Reija varoitti riisuessaan ponin päitset ja rapsutti sitä niskasta. Riku pärskähti. Hän vetäytyi pois karsinasta ja jätti päitset oven koukkuun roikkumaan. Saanan ja Juulian rupattelu kuului varustehuoneesta, ja Reija päätti liittyä seuraan. Hän kaivoi avonaisesta kaapistaan laukkunsa pohjalta mehupullon ja istui sohvalle Juulian viereen.

- Kohtalaisen laajamittainen pesu-urakka takana, hän tokaisi. – Mistä se johtuu, että kimot hevoset piehtaroi aina eniten?
- Hyvä kysymys. Jesterkin on aina likanen, Juulia mietti.
- Fiona piehtaroi joskus. Mutta yleensä kuivalla säällä, se ei oikein mutakylvyistä perusta, Saana virnisti. – Se on fiksu. Toisin kuin eräät ponit!
- Mitä? Reija tivasi.
- Eei mitään. Mitäs teillä on syyslomasuunnitelmissa?
- Tallitöitä, vastasi Juulia välittömästi. – Vertti on muutaman päivän kumminsa luona Helsingissä, ja me jäädään Päivin kanssa hoitamaan niiden hevosnelikko.
- Mulla on synttärit, Reija paljasti hymähtäen.
- On vai, monesko päivä? Paljon tulee lasiin? Saana kiinnostui.
- Seittemästoista päivä täytän viistoista.
- Haa, mun nimipäivä! Saana innostui. – Olisko kunnon tuplabileiden paikka?
- Ilman muuta, Reija nauroi.
- Tammikuussa on kyllä megapartyt, kun mä täytän kaheksantoista, Juulia lupaili.
- Mitä sä haluat lahjaks? Saana uteli Reijalta.
- Emmä oikein tiedä, Reija vastasi. – Skootterin mä saan porukoilta. Eiku nyt mä tiedän, osta kimoshampoota!
Nauru täytti pienen varustehuoneen.
- Mun pitää hankkia heijastinloimi Fionalle, Saana vakavoitui. – Että voi lähteä pimeämmälläkin maastoon.
- Mulla on Rikulle heijastinsuojat ja semmonen poskihihnaan laitettava tarrajuttu, Reija sanoi. – Mut en mä tykkää yhtään maastoilla pimeällä. Kun on valaistu kenttäkin.
- En mäkään millä tahansa kopukalla viitsis, mutta Fiona on niin luotettava että sillä kyllä uskaltaa mennä minne vaan, Saana pohti.
- Sama Sintin kanssa. Mä voin luottaa siihen ihan sataprosenttisesti, Juulia vannoi.
- Mä olen sit vissiin ainoa luottamusongelmainen mun ponin kanssa? Reija naurahti. – Ei muuten, mutta kun Riku keksii välillä temppuilla ihan omiaan.
He juttelivat syyslomasta ja menneen kesän tapahtumista vielä tovin. Naurettiin Vertin ja Ditan maastoestefiaskolle ja Juulian epätoivoisille yrityksille viedä Mikke uimaan.

Reija joi mehun loppuun, heitti pullon kolme senttiä ohi roskiksesta ja nousi viedäkseen sen ihan suosiolla omin käsin koriin. Hän nosti Rikun suitset olkapäilleen sekä satulan telineestä ja lähti varustamaan ponin. Onneksi Riku oli edelleen puhdas! Reija riisui loimen ja satuloi ruunan. Kun suitset ja suojatkin oli saatu päälle, hän haki kypäränsä ja vaihtoi tennarit ratsastuskenkiin.

Riku höristi välittömästi korviaan päästessään ulos tallista. Sen askelkin terävöityi. Poni oli hyvällä tuulella. Reijankin mieliala oli korkealla. Niinä päivinä, kun Vilja ei ollut tallilla, hän oli jotenkin vapautuneempi. Vaikka he muuten viihtyivät keskenään loistavasti, tallilla Reija tunsi itsensä välillä alempiarvoiseksi ja väheksytyksi. Ei Vilja sitä tahallaan tehnyt, tämän oli pakko kokeneempana olla se hieman määräävä osapuoli. Mutta Viljan poissaolo oli Reijalle jollain kummalla tavalla helpottavaa, hän sai olla aivan vapaasti Rikun kanssa, eikä tarvinnut kysellä mitä toinen oli mieltä ja varoa tekemisiään. Ne päivät olivat huolettomia. Hän talutti ruunan kentälle, kiristi vyön ja nousi satulaan. Pitkällä sivulla oli eiliseltä jäänyt puomi ja pieni ristikko.

Reija verrytteli Rikua käynnissä ja ravissa, ympyröitä ja pysähdyksiä. Ruuna oli sähäkällä tuulella ja vastasi apuihin välittömästi. Se ravasi reippaasti, korvat liikahdellen osaamatta päättää höristääkö niitä vai tarkkaillako ratsastajaansa. Riku pukitti innoissaan, kun hän nosti laukan. Virtaa ponilla riitti, vaikka se oli viettänyt koko päivän puoli kolmeen asti tarhassa.

Parin laukkaympyrän jälkeen Reija ohjasi Rikun ristikolle. Poni puhkui intoa ja liioitteli roimasti hypyn kokoa, vaikka ristikko oli Mikke-kokoa. Kolmisenkymmentä senttiä. Poni horjutti hänen tasapainoaan parilla ilopukilla ristikon jälkeen. Se oli harvinaisen loistavalla tuulella, ja niin oli Reijakin. Juuri tällaiset päivät olivat täydellisiä. Riku oli edes hetken aikaa ihan hänen omansa, ilman Viljan läsnäoloa ja sen aiheuttamaa alemmuudentunnetta hänessä. Vaikka Vilja oli hänen paras ystävänsä, poni oli jotain sellaista, mitä hän ei tämän kanssa tahtoisi jakaa. Jos vain olisi valinnanvaraa! Mutta parempi näin sentään kuin ei Rikua ollenkaan.

06. Rantaretki

Saana katseli poniaan tarkkaan. Fiona rouskutti iltapäiväheiniään eikä vaikuttanut kiinnostuvan omistajastaan, mutta uteliaana häntä seurailevat korvat paljastivat kaiken.

Saana oli tyytyväinen. He olivat kisanneet Fionan kanssa 90cm luokassa eilisissä seurakisoissa sijoittuen kuudensiksi. Ensi kauden tavoite oli siirtyä kisaamaan korkeampia, metriä. Fiona oli suoriutunut puhtaasti, vain pari puomia oli kokenut kolauksen. Tänään oli lepopäivä. Saana käyttäisi ponin taluttaen kävelyllä, kunhan se olisi syönyt.

Talli oli hiljainen. Hevoset rouskuttivat heiniään ja seinäkello tikitti tasaiseen tahtiin, muuten ei äännähdystäkään. Saana sulki silmänsä ja kuunteli. Tätä hän rakasti, olla aivan rauhassa hevosten keskellä.Se onni ei kauaa kestänyt, sillä ovi kolahti. Saana kääntyi katsomaan. Vertti asteli hitain askelin sisälle, tarkistaen, että kaikilla hevosilla oli kaikki kunnossa.

- Moi Saana, hän tervehti ja pysähtyi Fionan kohdalle.
- Olitko syömässä? Saana kysyi, eikä saanut hymyä esteltyä.
- Olin, miten niin? poika ihmetteli.
- Sulla on ketsuppia nenänpäässä.
Vertti pyyhkäisi nenäänsä naurahtaen vaivaantuneesti.
- Se on tomaattikastiketta, hän korjasi virnistäen.
- Whatever. Saana rapsutti Fionan kaulaa ponin työntäessä päänsä heidän väliinsä. Heinät olivat kadonneet parempiin suihin, ja tamma katseli omistajaansa tyytyväisenä.
- Sait kaiken syötyä? Lähettäiskö sitten kävelylle? Saana ehdotti.
- Ilman muuta, Vertti virnuili.
- Idiootti, mä puhuin Fionalle, Saana tuhahti ja katsoi poikaa hetken. Hiljaisuus lankesi muutamaksi pitkäksi sekunniksi, kunnes hän avasi taas suunsa. – Mutta voit säkin lähteä, jos haluat.
- Ilman muuta mä haluan, Vertti vastasi. Sanat lämmittivät Saanan mieltä erikoisella tavalla. Samanlaisella kuin pojan vilpitön hymy.

Saana kokosi ajatuksensa ja haki riimunnarun telineestä. Hän puki Fionalle päitset, kiinnitti narun renkaaseen ja talutti poninsa ulos karsinasta. Vertti seurasi perässä pihalle.
- Voitko sä näyttää mulle uittorannan? Saana pyysi lähtiessään kävelemään tallin ympäri kohti maastopolun alkua.
- Toki, Vertti lupasi. – Sinne pääsee kyllä nopeimmin tietä pitkin.
- Eiks täältäkin pääse?
- Pääsee joo, vähän kiertoreittiä.
- Ihan sama.
Saana ei ollut koskaan pitänyt autotiellä kulkemisesta hevosen kanssa. Oli Fiona miten liikennevarma tahansa, ohikulkevien autojen ohjaimissa saattoi olla vaikka minkälaisia hulluja.

Matka rantaan ei kestänyt pitkään. Uittopaikka oli pieni, hieman ruohottunut hiekkakaistale rannassa, ja veden puolella sitä reunustivat ruovikot.
- Pohja on aika hyvä, tiivistä hiekkaa, Vertti selitti ja istahti nurmikolle. Saana empi hetken, mutta asettui sitten istumaan pojan viereen. Hän päästi riimunnarun löysäksi, antaen Fionan syödä ruohoa ympäriltään, ja katsoi järvelle. Näky oli tavallaan kaunis, kun ankean harmaat, matalalla roikkuvat pilvet heijastuivat veden tuulenvireen rikkomasta pinnasta, ja ympäröivät lehtipuut hiljalleen menettivät vihreyttään. Niin hitaasti, ettei sitä erottanut. Mutta päivä päivältä maisema värittyi keltaisemmaksi, punaisemmaksi. Molemmat tarkkailivat etenevän syksyn aiheuttamia muutoksia jutellen niitä näitä.
- Mä en oikeestaan pidä syksystä, Saana totesi. – Se on se aika kun kaikki kuolee. Jotenkin masentavaa aikaa. Ikävöi vaan kesää eikä oo oikein mitään, mitä odottaisi.
- Syksy on ihan kiva, Vertti mietti. – Vähän tää sää kyllä masentaa, mut toisaalta se on uusien tuulien aikaa. Koulut alkaa, kaikkea uutta tulee. Niin kuin vaikka sä.
Saana hymähti ja katseli varpaitaan. Tummansiniset tennarit olivat hajoamispisteessä.

Hän nosti katseensa taas järvelle. Palelsi hieman, mutta se ei rikkonut häneen hiipivää onnentunnetta. Kun sai istua siinä kaikessa rauhassa, kahden ystävän kanssa. Ponin, joka oli hänelle kaikki kaikessa, ja pojan, jonka tajusi merkitsevän hänelle päivä päivältä enemmän. Siltä hetkeltä ei olisi voinut enempää pyytää, eikä hän halunnut päästää siitä vielä irti.

- Jokohan vesi on ihan kylmää? Vertti rikkoi tyynen hiljaisuuden hetken kuluttua ja nousi ylös. Saana seurasi Fionan kanssa. Tamma otti hitaita askelia kohti vettä, joka ei näyttänyt teräksenharmaana kiiltäessään kovin houkuttelevalta. Vertti kyykistyi vedenrajaan huljuttelemaan käsiään.
- Jep, kylmää, hän totesi.

Fiona rohkaistui ja laski etukavionsa varovaisesti veteen, turpa hipoen pintaa. Sekä pää että jalat vetäytyivät nopeasti pois. Saana hymyili ja piirsi kengänkärjellään hiekkaan pienen sydämen. Vertin noustessa hän pyyhkäisi sen nopeasti näkymättömiin. Kauempana moottorivene taittoi ulappaa.
- Nääin kylmää! Vertti hihkaisi ja iski vedestä jääkylmät sormensa Saanan niskaan. Saana kiljaisi kylmien väreiden juostessa alas selkää pitkin, jolloin Fiona kohotti päätään hämmästyneenä.
- Helkkari, älä nyt tolleen säikyttele…
- Sorisori. Sä oot ihan omissa maailmoissas etkä reagoi puheeseen, niin piti varmistaa et oot ylipäätään elossa, Vertti puolustautui nauraen.
- Näytänkö mä muka joltain zombilta?
- Suunnilleen.
- No kiitos! Saana naurahti yhtyen leikkiin. – Ite oot muumio, sitten.
- Omituisten otusten kerho, Vertti rallatti. – Lähetäänkö takasinpäin?
- Mikäs siinä.

Vaikka matka läpi ruskaantuvan metsän sujui leppoisan pilailun merkeissä, Saanan ajatukset harhailivat vakavammilla vesillä. Hän ei tiennyt, miksi välillä, kuten äsken, tunsi olonsa niin loistavaksi Vertin seurassa, ja välillä tämän läsnäolo vain hermostutti. Kuten juuri nyt. Olo oli jostain selittämättömästä syystä levoton ja epävarma.

Ja kuitenkin, kun Saana olisi taas illalla yksin, hän kaipaisi takaisin pojan luokse. Kuten joka ilta nykyään.

05. Syyssateet

Vilja kiristi Rikun satulavyötä ja kuunteli puolella korvalla Juulian ja Vertin keskustelua tulevista aluekisoista.
- Ditalla metriin ja Jesterillä kymppiin, poika selitti.
- Kyllä mä pääsen lähtemään, ei oo mitään ihmeempää sillon, Juulia lupautui.
Vilja veti hanskat käteen ja talutti Rikun ulos tallista. Piha oli yhtä mutavelliä rankkasateen jäljiltä, mutta kenttä oli onneksi ehtinyt kuivumaan käyttökelpoiseksi. Kummankin askeleet lätsähtivät heidän kävellessään pihan poikki kentälle.

Vilja nousi satulaan. Mentäisiin ihan vain koulua tänään. Riku oli kiva kouluratsunakin ja Vilja tiesi osaavansa kaivaa sen parhaat puolet esille. Welsh-veri näkyi etenkin hienoissa liikkeissä. Rikun käveltyä pari kierrosta Vilja kokosi ohjat tuntumalle ja pyysi ponia siirtymään raviin. He lämmittelivät ympyröillä ja kiemuraurilla, temponvaihdoksilla ja pohkeenväistöpätkillä. Vilja sai hetken aikaa herätellä Rikua, mutta poni virittyi nopeasti ja hakeutui hetken verryttelyn jälkeen peräänantoon. Ravin tahti takoi päässä tasaisen terävänä. Sitten puolipidäte, siisti laukannosto ja ympyrä. Vilja kuvitteli olevansa kisakentällä. Ratsastavansa tuomariston valvovan silmän alla.

He olivat Rikun kanssa kisanneet muutamat seurakisat niin esteillä kuin koulussa. Reija oli myös hypännyt joitakin seurakisoja. Vilja oli kuitenkin se, joka yleensä ratsasti, jos kisoihin lähdettiin. Kolme ruusuketta oli kotiin viety. Mutta hän janosi jotain enemmän, halusi kehittyä. Hän haaveili hyppäävänsä vielä joskus Vertin tasolla, tai kilpailevansa koulua yhtä hyvin. Riku oli todella hieno ja hyvähermoinen kilpaponi omalla tasollaan, mutta sen kapasiteetti yksinkertaisesti loppui kesken. 80cm rata oli ehdoton maksimi. Isompi, hieman korkeampitasoinen poni, jopa hevonenkin, olisi mahtava.

Muutamia laukkaympyröitä kooten ja lisäten, sitten Vilja jarrutteli ponin raviin. Hän tunsi sadepisaran nenällään, toisenkin. Eikä aikaakaan, kun taivaalta alkoi putoilla vettä tasaisen kiihtyvään tahtiin. Vilja kirosi hiljaa mielessään. Hänellä ei ollut sadetakkia mukana, pelkkä harmaa huppari yritti suojella häntä kastumiselta. Ihan turhaan. Sade yltyi, ja Vilja käveli ja ravaili ponin kanssa hetken aikaa, ennen kuin pysäytti Rikun kentän keskelle. Pisarat olivat suuria ja jäätäviä. Ditan valitteleva hirnahdus kuului tarhoilta päin.

Hän irrotti jalustimet jaloistaan ja pudottautui satulasta. Riku käännähti, Viljan tasapaino petti ja hän kaatui istualleen maahan. Mutaantuva hiekka otti Viljan lätsähtäen vastaan, ja hän oli auttamatta aivan rapainen.
- Saakelin poni, hän sihahti. Eipä ollut mukana vaihtovaatteita. Hän kömpi ylös irvistellen ja lähti taluttamaan ponia talliin. Maneesi olisi ihana. Siitä oli jo pari vuotta, kun Vilja oli viimeksi ratsastanut sisällä.

Mikkeä rapsuttelevan Vertin kasvoille levisi säälivä hymy, kun hän näki Viljan vaappuvan vaivalloisesti sisään. Märät housut tuntuivat pahoilta kävellessä.
- Lensitkö? poika kysyi virnistäen.
- En, Vilja tuhahti. – Kaaduin maassa ollessani.
- Joillekin se jaloillaan pysyminen vaan on astetta vaikeempaa, Vertti härnäsi.
- Turpa kiinni. Ei oo kivaa!
Vilja ei ollut vitsikkäällä tuulella. Hänellä oli kylmä, ja vaatteet liimaantuivat ahdistavasti kiinni ihoon. Hän riisui varusteet Rikulta, vei ne paikoilleen ja lähti pesemään ponin jalkoja. Riku piti vedestä ja innostui aina läiskimään pesukarsinassa kaiken märäksi. Vilja oli jo valmiiksi kuin uitettu koira, joten muutama roiske ei tuntunut tällä kertaa missään. Vietyään Rikun takaisin karsinaan Vilja kuivasi ja harjasi ponin. Hän nojasi otsansa sen harjaan ja huokaisi syvään.

Pihasta kuului pärinää, joka vaimeni yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Joku kolisteli tallin oven takana, ja Saana astui sisään.
- Moi Vertti! hän tervehti. – Ai, Viljakin on täällä, moikka!
Tyttö hymyili leveästi. Iloinen, iloisempi vai iloisin? Muilla sanoilla ei Saanan mielialaa voinut kysyä. Vilja vastasi tervehdykseen heilauttaen kättään ja meni hakemaan puhelintaan kaapista.
- Miksi moinen riemu? Vertti uteli.
- Mä sain kevarikortin! Saana julisti. – Pyörä on pihalla, jos haluat nähdä. Meidän virallinen ensiajomme tehtiin nyt tänne tallille.
Vertti katosi ulos vesisateeseen Saanan perässä. Vilja istahti varustehuoneen vanhalle sohvalle ja etsi äidin numeron. Saana oli loistotyyppi, tuli toimeen ihan joka ikisen kanssa. Luulot nirppanokkaisesta kaupunkilaisesta olivat kumoutuneet heti heidän päästyään kunnolla juttelemaan tämän kanssa. Mutta jollain tasolla Vilja kadehti häntä. Tytöllä oli aina sanat valmiina, hän nauroi paljon ja oli aina hyvällä tuulella. Ja oli Saanalla aivan ikioma ponikin.

Puhelin tuuttasi pitkään. Äiti ei vastannut.
- Perhana, Vilja sihisi hampaidensa välistä. Isäkään ei voisi hakea, se oli juuri tulossa junalla Helsingistä. Pitäisi polkea kotiin. Ellei hän haluaisi viettää loppuiltaa märissä vaatteissa tallilla tekemättä mitään järkevää, olisi kastuttava vartin ajan pyörän satulassa päästäkseen kotiin kuivumaan. Vilja alistui huokaisten kohtaloonsa, lukitsi kaappinsa ja lähti hytisten ulos.

Kuva © mxgirl85 (cc by)

04. Ilta tallilla

Kello oli hiipinyt jo yli yhdeksän, kun Vertti nosti viimeisenkin puomin takaisin paikoilleen. Jumppasarjassa, jota he olivat Ditan kanssa hypänneet, oli kestänyt kauan purkaa. Sen rakentanut Reijakin oli tytöistä viimeisenä lähtenyt, ennen kuin Vertti ja Ditta olivat lopettaneet. Vertti tunsi pientä tyytyväistä ylpeyttä estetreenistä, sillä Ditta oli hypännyt jumppasarjaa maltillisesti. Se jos mikä oli tammalta harvinaista käytöstä. Se ei ollut sooloillut esteiden välillä eikä jättänyt askelia väliin. Tammasta tulisi hieno estehevonen, hän oli varma.

Vertti siirtyi sisälle talliin. Jokin kylmäsi häntä ulkona, yksin pimeässä. Kotiin oli sata metriä, mutta Vertti tiesi olevansa hieman pelkuri. Kenellekään hän ei kehdannut myöntää, ei kunnolla edes itselleen, että uskoi jollain tasolla kummituksiin.

Hän meni rehuvarastoon ja alkoi lappaa ensin Jesterin iltaruokia astiaan. Kaikki paitsi Riku olivat ruokaa vailla, sillä Reija oli ennen lähtöään heittänyt ponille sen illallisen. Vertti nauroi ajatukselle murhaavan kateellisista katseista, joita Riku oli takuulla saanut osakseen aterioidessaan.

Vertti kaatoi Jesterin annoksen ruunan ruokakuppiin. Hänellä oli itselläänkin jo nälkä. Fiona hirnahti vaativasti karsinassaan, kun Jester aloitti tyytyväisen rouskutuksen.
- Kyllä neiti, hetki vain, Vertti rauhoitteli ja palasi hakemaan Sintille ruokaa.
Hän oli nähnyt Saanan ratsastavan Fionalla tänään. Tyttö osasi hyvin, ja Fiona totteli hyvin. Yhteistyötä oli ollut ilo katsoa. Saana oli kertonut kisaavansa välillä kouluakin ponillaan.

Tulokkaat olivat molemmat sopeutuneet hyvin. Reija oli unohtanut epäilyksensä tyystin päästessään Saanan kanssa juttuun, ja Vilja ja Juuliakin tulivat loistavasti toimeen tytön kanssa. Verttikin oli jutellut Saanan kanssa muutamaan otteeseen ihan kaksistaankin. Se nauru. Ja ne silmät…

Vertti ähkäisi tajutessaan jämähtäneensä paikoilleen haaveilemaan. Yhtäkkiä kummallinen ärsytyksen tunne ajoi äskeiset ajatukset tiehensä. Mikä ihme sai hänet jatkuvasti muistelemaan nimenomaan Saanaa, tyttöä, jonka oli tavannut vasta muutamaa päivää aikaisemmin? Vertti ei ymmärtänyt enää itsekään itseään. Hän jakoi ripeästi loput ruoat, tarkisti että kaikki oli kunnossa, ja astui ulos tallista lukitakseen oven. Ajatuksista ei saanut enää kiinni. Hän ei ollut mikään hempeisiin haaveisiin taipuvainen. Miksi Saana palasi jatkuvasti mieleen?

Toisaalta, miksi ei saisi palata?

Oli kai parasta mennä nukkumaan. Vertti lähti kävelemään kohti kotitaloa. Keittiön ikkunassa oli vielä valo, ja hän näki isän jonkinlaisen siluetin.

Hän pysähtyi yllättäen, kuuntelemaan. Kavioiden töminää. Laukkaavan hevosen askeleet. Ja kimeä hirnahdus. Vertti kääntyi äkkiä ympäri sydän kurkussa. Hemmetti, oliko joku hevosista karannut? Hän juoksi tallin ovelle, mutta se oli yhä lukittuna.

Ääni kuului jostain metsästä päin. Vertti katsoi tarkkaan, muttei nähnyt pimeässä mitään – paitsi valkean välähdyksen, joka katosi yhtä pian kuin oli ilmestynytkin. Kylmät väreet hiipivät pitkin selkää. Hän kuvitteli, aivan varmasti.

Joku kirkaisi. Se riitti Vertille. Hän rynnisti kotiin minkä jaloistaan pääsi. Sä kuvittelet, hän hoki itselleen, sä kuvittelet. Mutta koko loppuillan epämiellyttävä tunne vaivasi häntä päästämättä hetkeksikään irti.

03. Tutustumismaastoilu

Sintti torkkui seisaallaan, kun Juulia harjasi tammaa perusteellisesti. Irtokarvaa leijui ilmassa. Lautanen ja takajalka vielä, ja Sintti olisi täydellisen putipuhdas. Juulia silitteli hevosta vapaalla kädellään.
- Oot kohta niin hienona, että kaikki tallin hevoset kadehtii sua! hän vannoi. Sintti liikautti korvaansa laiskasti.

Juulia rakasti tätä hevosta. Hän oli käynyt Pihkarinteessä vuosikaudet, siitä asti kun oli 11-vuotiaana muuttanut naapuriin. Aluksi hän oli hoitanut lähinnä Sinttiä, ja vaikka ajan myötä hänen toimenkuvansa laajeni muihinkin tallihommiin, Sintti oli yhä se ykkönen.
- Mitä sanosit maastolenkistä, poni? hän mietti ääneen.

Tallikäytävän betonilattia kopisi, kun joku talutti hevostaan sisään. Juulian näkökenttään käveli ensin vieras tyttö, jonka perässä tepasteli haflingertamma korvat höröllä. Tyttö talutti ponin vastapäiseen karsinaan, irrotti riimunnarun päitsistä ja palasi käytävälle. Hän oli jo menossa varustehuoneelle päin, mutta astui sitten Sintin karsinan ovelle.
- Moi, tyttö sanoi. – Tota… Kuulinko mä oikein että sä ajattelit lähteä maastoon?
- Sä oot Saana, vai? Juulia kysyi.
Tyttö nyökkäsi. – Kyllä.
- Mä oon Juulia. Niin mä vähän meinasin että vois lähteä, Juulia mietti.
- Hei, mahtavaa! Mä kun ajattelin että ois kiva mennä maastossa käymään tänään… niin voisitko sä vähän näyttää reittejä? Saana pyysi.
- Totta kai, sano kun oot saanu ponisi valmiiks niin voidaan mennä.
- Juu!

Saana meni hakemaan Fionan harjapakkia, ja Juulia seurasi perässä. Hän nappasi Sintin suitset koukusta ja palasi hevosen luokse.
- Mennään ilman satulaa, hän jutteli tammalle. Sintti hörisi ja puhalsi Juulian poskelle. Suomenhevostamman huomionosoitukset lämmittivät mieltä. Tiesi merkitsevänsä jotain hevoselle, ja se oli paras palkinto mitä siltä voi saada.

Saana oli saanut Fionan harjattua ja haki poninsa varusteet.
- Mä voisin muuten mennä ilman satulaa, mutta jos ottaa yhtään askelta laukkaa, ei tuu mitään, niin hyvä mun tasapaino ei ole, Saana totesi. – Fiona ei mikään säikky oo, mutta ei sitäkään tiedä jos vieras maasto pelottaa.
Hän heitti satulan tamman selkään ja kiristi vyön. Vielä suitset päähän. Tytöt hakivat kypäränsä kaapeistaan, ja Juulia talutti Sintin edeltä tallipihaan. Hän ponnisti itsensä kevyesti selkään. Vuosien harjoittelu oli tuottanut tulosta. Hän tunsi itsensä välillä ihan intiaaniksi.
- Aika hienosti, Saana arvioi.
- Tekniikkalaji, Juulia tokaisi ja heilutteli jalkojaan. Tennarit olivat joskus edellisessä elämässään olleet valkoiset.

Saana nousi satulaan ja kiristi vyön.
- Voidaan mennä, hän sanoi. Juulia kannusti Sintin liikkeelle, ja he kiersivät käynnissä tallin taakse.
- Täältä lähtee pisin reitti, Juulia esitteli, kun suomenhevonen asteli metsään johtavalle, leveälle polulle. Osa puista oli jo hyvästelemässä kesää ja pudotteli keltaisia lehtiään polun varrelle. Aamu oli ollut kylmä, mutta auringonpaiste oli nostanut iltapäivällä lämpötilan lähes kahteenkymmeneen asteeseen. Juulia kääri raidallisen hupparinsa hihoja ylemmäksi. Syksy hiipi kohti, ei sitä pysäyttettyä saanut.

Hevosten kävellessä Saana kertoi elämästään ennen muuttoa. Hän oli saanut Fionan aloittaessaan kahdeksannen luokan, ja tamma oli asunut ratsastuskoululla.
- Aika iso muutoshan tää on, ensinnäkin että porukkaa on niin vähän. Ja tunneilla kävin kaksi tai kolme kertaa viikossa, nyt on sitten ihan itsenäistä, Saana pohti.
- Päivi on kokenut ratsastaja, ja se on silloin tällöin pitänyt jonkinsorttista ohjausta meille. Vertti käy välillä estevalmennuksissa lähempänä kaupunkia. Eli kyllä täälläkin on mahollisuudet jonkin tasoiseen opetukseen, kyllä Päivi tietää mistä puhuu vaikkei siihen koulutettu ole. Ja trailerin saa vuokralle, jos tarve, Juulia kertoi.
- Kiva kuulla! Saana innostui. – Onko täällä muuten jotain hyviä laukkapätkiä?
- Vähän matkan päässä on tulossa. Mitä luulet, haluatko sä laukata sen vai onko Fiona riskiryhmää vieraissa maastoissa?
- Ei riskin häivää, Saana ilmoitti. – Vauhtiahan riittää, mutta kyllä se hidastaa sitten kun pyytää, eikä se mikään säikkykään oo.
- Selvä! Jos ravataan vähän matkaa ensin, Juulia ehdotti.
- Ilman muuta.
Sintti siirtyi reippaaseen raviin Fiona perässään. Juulia piti tamman askeleista, niissä ei pomppinut mihinkään suuntaan vaikka olisi yrittänyt. Sintin selkäkin oli täydellinen ilman satulaa ratsastukseen. Ja luonne, ennen kaikkea! Luotettavan suomenhevosen selässä ei tarvinnut pelätä mitään. Juulia antoi Sintin ravata omaa tahtiaan ja nautti hetkestä. Kaviot tömähtelivät rytmikkäästi maahan, aurinko lämmitti selkää.

- Tossa mutkan takana vaihtuu pelloksi, me on siinä yleensä laukattu koko suora.
Hevoset kääntyivät mutkasta, ja edessä aukesi näkymä pienelle pellolle. Sintti tiesi paikan, eikä tammaa tarvinnut kahdesti käskeä, että se lähti kiitämään polkua pitkin. Fiona seurasi nanosekunnin päästä esimerkkiä ja spurttasi perään. Juulia piti kiinni harjasta ja nojasi eteenpäin. Ilmavirta pusersi vedet silmistä, mutta hän ei antanut sen haitata. Vauhdin huuma ei kestäisi kauaa, sillä hevoset piti rauhoitella hyvissä ajoin ennen risteystä.
- Hiljennetään, Juulia huusi ja pidätteli Sinttiä. Tamma siirtyi hieman nyreissään, mutta vanhasta tottumuksesta, raviin. Juulialla oli muutaman askeleen ajan työ pysyä kyydissä, sillä laukan jälkeinen ravi oli pahin. Sintin meno tasoittui nopeasti. Fiona oli myös rauhoittunut raviin. Juulia vilkaisi Saanaa.
- Mahtavaa, tämä huudahti ja taputti poninsa kaulaa.

Pelto jatkui vasemmalla, oikealla puolella alkoi metsikkö. Polku päättyi isomman hiekkatien risteykseen, ja Juulia käänsi Sintin vasemmalle. He jatkoivat ravaten tien reunaa pitkin.
- Tässä kulkee autoja välillä, pitää olla varovainen, Juulia neuvoi. – Lähiseudun porukka onneksi tietää ajaa hiljaa täällä, mut kuitenkin.
Mikke oli kerran pelästynyt autoa Juulian taluttaessa sitä maastossa. Hän ei halunnut muistella sitä operaatiota, jonka karannut poni oli aiheuttanut.
- Fiona on aika lailla liikennevarma, Saana sanoi. – Koululla maastoiltiin välillä ihan lähellä maantietä, ja tallialueenkin vieressä meni pienempiä autoteitä.

Hevoset ravasivat reippaasti tien reunaa pitkin. Pian haarautuisi taas pienempi polku.
- Kohta käännytään – hups! Juulia huudahti. Ennen kuin hän tajusikaan, jysähti, ja hän oli selällään hiekkatiellä. Kääntyminen Saanan puoleen oli ollut liian tiukka Sintin väistäessä yhtäaikaa kuoppaa. Juulialla oli yhä ote ohjista. Hän makasi maassa jalat suorana Sintin vatsan alla ja nauroi vedet silmissä.
- Sattuko? Saana kysyi. Fiona oli pysähtynyt ihan viereen.
- Vähän vaan tärähti… Juulia vakuutteli ja nousi istumaan. – Auts. Vähän selkään koskee. Sen siitä saa kun luottaa hevoseensa liikaa!
- Suosittelen, Saana nauroi taputtaessaan turvaliiviään.
Juulia kampesi itsensä hieman kivuliaasti takaisin selkään. Pikku tärähdys, ei kummempaa. Kun he kääntyivät polulle, selkä oli jo unohtanut tapahtuneen.
- Tuolla on järvi ja uittoranta, Juulia osoitti oikealle, missä metsän siimeksessä näkyi vesi. Sintti ainakin tykkäsi uida. Juulia itse ei ollut mikään vesipeto, mutta hevosten kanssa hän kyllä suostui talviturkkinsa heittämään.
- Oi, kiva! Saana riemastui. – Mä en tiiäkkö oo ikinä uittanu hevosia…
- Ensi kesänä uitat! Juulia vannoi. – Ellei mennä saman tien?
- Ei kiitos, mä odotan mieluummin helteitä, Saana naurahti. – Tai… Miten ois avantouitto keskellä kylmintä keskitalvea?
- Ei kiitos! Juulia nauroi. Hän oli helpottunut, ja syystä: Saana oli kaukana nirppanokasta, jota Reija epäili. Muutkin tytöt pitäisivät hänestä varmasti.

Kuva © mikepow (cc by-nc-sa 2.0)

02. Hevoshaaveita

- Mistä tää… Fiona on tänne ilmestyny? Reija ihmetteli kohdatessaan haflingertamman ennen tyhjää toimittaneessa karsinassa, jonka ovessa oli nyt uusi nimikyltti. – Onko Vertillä uus poni, vai?
- Ei se ole Vertin, Juulia vastasi. Hän pysähtyi karsinan ovelle ja solmi poninhäntänsä tiukemmalle. Reijan uteliaisuus kasvoi.
- Täällä on joku uus? hän kiinnostui.
- Joku Saana omistaa tuon. Näin siitä vilauksen, kun se lähti tallilta eilen, Juulia paljasti. – Mutta en mä ehtinyt tarkemmin tutustua. Se on Vertin mukaan Kouvolan läheltä.
- Onkohan se kiva? Reija tuumi epäillen. – Ikioma poni ja kaikkee. Kato tota satulaakin, noi on ihan törkeen kalliita.
Tyttö osoitti varustehuoneeseen päin.

- Onko Vertti susta lellipentu? On silläkin hienot hevoset, Juulia muistutti.
- Ei tietenkään. Mä vaan asennoidun pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon, jotta Saana osoittautuu mukavammaksi kuin odotin! Reija perusteli. Ainakin toivottavasti, hän lisäsi mielessään.
- Sinä ja sun ideat, Vilja kommentoi.
Reija vilkaisi tyttöä, joka harjasi Rikua tarmokkain ottein. Tottahan se oli, että Reijalla oli aina suunnitelma kaikkeen.
- Mähän olen aina rakastanut valkoisia poneja, Vilja puuskahti. – Varsinkin sellaisia, jotka piehtaroi. Voitko tuoda kamat?
Reija nyökkäsi ja nouti Rikun yleissatulan ja suitset varustehuoneesta. Satulahuopa oli hieman kulahtaneen vaaleansininen, ja siinä oli nurkkaan kirjailtuna valkoinen R-kirjain. Reija vertasi huopaa tahtomattaan Fionan siistiin, tummanpunaiseen satulahuopaan. Se oli aivan uuden näköinen. Ja kalliin. Koko uusi poni varusteineen oli jotenkin varoittavan moitteettomassa kunnossa.

Oli Viljan liikutusvuoro. Kun poni oli valmis, hän lähti sen kanssa kentälle. Reija jäi siivoamaan karsinaa. Miten hän olisikaan halunnut Rikun omakseen! Oli toki mahtavaa ja helpompaa jakaa vuokraponi parhaan ystävän kanssa, mutta Reija kaipasi silti vapautta puuhata ponin kanssa tasan mitä itse halusi, juuri milloin itse halusi. Omina vuoropäivinään sitä iloa tunsi hetkellisesti, mutta aina piti muistella, voiko hypätä, onko Vilja maastoillut aikoihin ja niin edelleen. Vilja oli sitäpaitsi heistä kahdesta se kokeneempi ja taitavampi niin hevostenhoidossa kuin ratsastuksessakin, joten tällä oli hieman enemmän johtajan rooli vuokrauksessa.

Mutta Viljaa oli kiittäminen koko ponista. Sehän oli tytön kummitädin kautta löytynyt. Jollei Vilja olisi pyytänyt ystäväänsä kimppavuokraajaksi, olisi Reija edelleen vailla minkäänlaista läheskään omaa ponia.
Juulia talutti Sintin ulos karsinastaan.
- Joo-o, ulkoilemaan pääset, tyttö jutteli hevoselle. – Jätä vaan ne kottikset siihen, mä putsaan nuo muut karsinat samantien ja voin heittää Rikullekin uudet aluset, hän lupasi Reijalle.
- Okei, kiitos! Reija nosti viimeiset likaiset aluset kottikärryyn ja jätti välineet karsinaan. Hän lähti Viljan ja Rikun yleisöksi. Paikalla oli myös Vertti, joka kokosi ratsukolle pystyestettä pitkälle sivulle.

- Laita vaikka kuuskymppinen, Vilja pyysi laukatessaan Rikulla pääty-ympyrällä. Ponilla oli menohaluja enemmän kuin Viljalla, mutta ratsastaja piti päänsä ja voitti. Riku pysyi hallitun tasaisessa laukassa vieläpä asettuen nätisti. Reija kyllä pärjäsi Rikun kanssa ihan mallikkaasti, mutta kun tuli puhe esteistä, ponin vauhti kiihtyi aina hieman huolimatta Reijan yrityksistä rauhoitella.

Ratsukko ylitti pystyn helposti. Vertti kasasi muutaman askeleen päähän samakorkuisen okserin, ja Riku tuli uudestaan, tällä kertaa molemmat. Vauhti kiihtyi, mutta Vilja rauhoitti ponin raviin. Okseri nousi vielä parin kierroksen ajan, kunnes Vilja hyppäsi viimeisen, 85-senttisen, ja pidensi sitten jalustimet takaisin koulumittaan jatkaakseen hetken aikaa ravi- ja laukkatyöskentelyn parissa.
- Me mennään vielä hetki tässä ja käydään maastossa loppukävelyt, hän ilmoitti.

Reija laski Vertin kanssa esteistä puomit maahan ja meni talliin. Juulia oli juuri saanut levitettyä puhtaat kuivikkeet viimeiseenkin karsinaan ja silmäili kolmea tyhjillään olevaa.
- Tiedätkö Reija, mä aina haaveilen, että näissäkin olisi asukkaita, Juulia mietti.
- Se olis kyllä tosi kivaa, Reijakin arveli.
- Sinttihän mulle se rakkain ja melkein kuin oma, en mä sen puoleen, mutta uudet hevoset on aina jännittäviä, Juulia jatkoi. – Uutta väriä elämään. Joko uusia ihmisiä tallille tai lisätöitä minulle – kumpi vaan käy!
- No, juurihan me saatiin uusia tuttavuuksia, Reija muistutti ja nojasi Fionan karsinan oveen katsellen kaunista haflingertammaa. Poni hörisi ja tökkäsi häntä otsaan turvallaan. Toivottavasti tamman omistaja olisi yhtä mukava, Reija ajatteli.

Oli Reijallakin haaveensa karsinoiden suhteen. Hän unelmoi majoittavansa jonain päivänä oman ponin johonkin niistä. Aivan ikioman.

01. Fiona saapuu

Saana nosti Fionan estesatulan ja huovat kaappiin ja sulki oven. Varusteet olivat nyt kaikki paikoillaan. Yleissatula jäi telineeseen, johon tallin omistaja, vaaleahiuksinen Päivi kiinnitti Fionan nimilappua.
- Fiona taisi sopeutua Rikun seuraan ihan hyvin? nainen kysyi.
- Loistavasti, Saana nyökkäsi. – Vähän se katteli ensin uutta tarhaa ja ponikaveria ihmeissään, mutta nopeasti se tänne kotiutuu.
Voi olla, että nopeammin kuin minä, hän ajatteli, mutta jätti sanomatta. Eihän sitä koskaan tiennyt, millaista tallin muu porukka oli. Saana ei tiennyt heistä vielä mitään. Toisaalta pelotti, että tallin ydinjengi ei hyväksyisi häntä, melkein kaupunkilaista, mukaan, mutta osittain Saana oli toiveikaskin uusien ystävien saamisesta.

Saana astui ulos tallista ja silmäili piha-aluetta.
- Teilläkö ei oikeesti ole maneesia ollenkaan? hän kysyi.
- Ei ole, Päivi vastasi. – Mutta kenttä on ympärivuotisessa käytössä, ja ihan hyvin toimii. Jäisellä kelillä vaan pitää mennä tosi varoen.
Saana kohotti kulmiaan epäilevästi. Fiona oli aiemmin asunut ratsastuskoululla, jolla oli suuri, lämmitetty maneesi. Siellä oli hyvä treenata, kun ulkona oli pimeää ja tuiskusi lunta. Ajatus lumimyräkässä ratsastamisesta hyisen pimeänä iltana ei houkutellut.
- Siinä on valotkin talven pimeille, Päivi totesi aivan kuin lukien Saanan ajatukset.
- No hyvä, tyttö tuumi. Vaikka ei se paljon lohduttanutkaan.

Muutto Kouvolan tuntumasta Itä-Suomen peräkylille ei ollut missään vaiheessa houkutellut Saanaa. Hän ei ymmärtänyt, miksi isä oli ottanut vastaan töitä juuri sieltä, ja kaiken huipuksi valinnut äidin kanssa talon niin kaukaa sivistyksestä kuin ylipäätään oli mahdollista. Kirkonkylällä olisi Saanakin saattanut viihtyä, mutta ei, piti muuttaa keskelle korpea. Fionalle sentään löytyi talli ihan läheltä, mutta siitä tallista ei paljon hyvää sanottavaa keksinytkään. Maneesi puuttui, hevosia oli vain kourallinen, ja tallirakennus oli parhaat päivänsä nähnyt.

Saana vilkaisi haflingertammaa, joka parturoi jo tarhaansa järjestelmällisesti kimon risteytysponin kanssa. Fiona ainakin hyväksyttiin joukkoon, ja se oli hyvä. Saana toivoi sydämestään, että hänkin kelpaisi. Hyvä yhteishenki voisi korvata kaikki tallin puutteet. Hän tunsi olonsa vielä niin epävarmaksi ja vieraaksi, ettei tiennyt mitä paikasta oikeastaan ajatella.

Jostain tallin takaa kuului hevosen askelia. Sieltä lähti ilmeisesti jonkinlainen maastoreitti, Saana rekisteröi. Tallipihaan ratsasti nopealta arviolta Saanaa hieman vanhempi poika kookkaalla, kimolla hevosella. Hän pysäytti ratsunsa ja laskeutui satulasta.
- Moi, poika tervehti Päiviä ja vilkaisi sitten Saanaa.
- Moikka! Päivi vastasi ja esitteli pojan Saanalle. – Tässä on meidän Vertti.
- Terve, Vertti sanoi Saanalle. – Sä oot vissiin se Saana?
- Olen joo, me tultiin tänne mun ponin kanssa. Fionan.
- Äiti kertoikin. No, tervetuloa, toivottavasti viihdyt!
Vertti hymyili lämpimästi ja nosti hevosen jalustimet ylös. Sitten hän talutti ratsunsa tallin ovesta sisään. Päivi esitteli hevosen Jesteriksi, Vertin kilpahevoseksi
- Vertti kisaa kahella puoliverisellä esteitä kesäkaudet, Jesterillä ja sitten Ditta-tammalla, joka on aika nuori vielä, Päivi kertoi.
- Mä kilpailen Fionalla joskus, Saana paljasti. – Ysikymppiä ja helppoa beetä.
- Kiva juttu! Itekkin kilpailin aikoinaan, mutta koulua, enkä kovin vakavassa mielessä.
- Teillä on varmaan estekalusto täällä? Saana kysyi.
- Tuolla noin, katoksessa kentän vieressä. Niitä saa ihan vapaasti käyttää, kunhan laittaa siististi takas paikoilleen. Mutta hei, pärjäiletkö itseksesi? Mä menen laittamaan ruokaa kotiin. Kysy Vertiltä jos on ongelmia.
- Pärjäilen, Saana vakuutti ja katseli estekalustoa. Näytti ihan kunnolliselta, muurikin oli ja portti. Fiona tykkäsi ja osasi hypätä.

Saana siirtyi takaisin talliin tutustumaan muihin hevosiin. Vertti kantoi Jesterin varusteita satulahuoneeseen, ja Saana meni katsomaan ruunaa. Kimo hevonen oli iso, säkäkorkeutta taatusti enemmän kuin Saana oli pitkä. Jester nuuhkaisi Saanan ojennettua kättä ja pärskähti.
- Sä oot aika hieno, Saana mietti puoliääneen.
- Onhan se, Vertti totesi palatessaan hevosen luokse. – Mutta odotahan, että näet sen esteradalla, se on jotain vielä hienompaa!
Poika nauroi. Saana vilkaisi häntä varovaisesti. Vaaleat hiukset ja hitusen Päivin kasvonpiirteitä. Kirkkaat, siniset silmät ja suu hymyssä. Aika söpö, Saana mietti, ja mieliala koheni hieman.
- Onko tää se sun toinen hevonen? Saana kysyi siirtyessään viereisen karsinan ovelle.
- Ei mun oikeastaan, mutta meidän perheen omistama. Mutjoo, toinen kisapolleista, Ditta. Se on nuorempi ja vähän kovempi häsläämään, mutta ponnua löytyy siltäkin.
Ruunikko puoliveritamma katseli karsinastaan hetken aikaa ennen kuin uskaltautui tarjoamaan turpaansa Saanan silitettäväksi.
- Nätti, Saana kehui.
- Muut onkin ulkona. Tossa karsinassa on suomenhevonen Sintti ja tossa Mikke-shettis. Ja tuossa on Riku, risteytysponi. Se ei ole meidän, vaa sitä vuokraa jostain muualta yhet Reija ja Vilja, Vertti esitteli.
- Joo, Riku on Fionan kanssa samassa tarhassa.

Saana vilkaisi tallin avonaista ovea. Syyskuinen ilta oli hämärtymässä, vaikka ulkona olikin kohtuullisen lämmin. Ehkä pitäisi vain heittää epäilevä asenne romukoppaan ja tutustua avoimesti hieman toisenlaiseen tallielämään kuin oli tottunut. Olihan Pihkarinteessä kieltämättä tunnelmaa, erilaista kuin kiireisellä, bisneksen voimin pyörivällä ratsastuskoululla. Maalaistallin rauha, Saana mietti. Kaipa hän selviytyisi. Mutta hän ei uskaltaisi luvata itselleen mitään, ennen kuin tapaisi lopun talliporukan.