01. Fiona saapuu

Saana nosti Fionan estesatulan ja huovat kaappiin ja sulki oven. Varusteet olivat nyt kaikki paikoillaan. Yleissatula jäi telineeseen, johon tallin omistaja, vaaleahiuksinen Päivi kiinnitti Fionan nimilappua.
- Fiona taisi sopeutua Rikun seuraan ihan hyvin? nainen kysyi.
- Loistavasti, Saana nyökkäsi. – Vähän se katteli ensin uutta tarhaa ja ponikaveria ihmeissään, mutta nopeasti se tänne kotiutuu.
Voi olla, että nopeammin kuin minä, hän ajatteli, mutta jätti sanomatta. Eihän sitä koskaan tiennyt, millaista tallin muu porukka oli. Saana ei tiennyt heistä vielä mitään. Toisaalta pelotti, että tallin ydinjengi ei hyväksyisi häntä, melkein kaupunkilaista, mukaan, mutta osittain Saana oli toiveikaskin uusien ystävien saamisesta.

Saana astui ulos tallista ja silmäili piha-aluetta.
- Teilläkö ei oikeesti ole maneesia ollenkaan? hän kysyi.
- Ei ole, Päivi vastasi. – Mutta kenttä on ympärivuotisessa käytössä, ja ihan hyvin toimii. Jäisellä kelillä vaan pitää mennä tosi varoen.
Saana kohotti kulmiaan epäilevästi. Fiona oli aiemmin asunut ratsastuskoululla, jolla oli suuri, lämmitetty maneesi. Siellä oli hyvä treenata, kun ulkona oli pimeää ja tuiskusi lunta. Ajatus lumimyräkässä ratsastamisesta hyisen pimeänä iltana ei houkutellut.
- Siinä on valotkin talven pimeille, Päivi totesi aivan kuin lukien Saanan ajatukset.
- No hyvä, tyttö tuumi. Vaikka ei se paljon lohduttanutkaan.

Muutto Kouvolan tuntumasta Itä-Suomen peräkylille ei ollut missään vaiheessa houkutellut Saanaa. Hän ei ymmärtänyt, miksi isä oli ottanut vastaan töitä juuri sieltä, ja kaiken huipuksi valinnut äidin kanssa talon niin kaukaa sivistyksestä kuin ylipäätään oli mahdollista. Kirkonkylällä olisi Saanakin saattanut viihtyä, mutta ei, piti muuttaa keskelle korpea. Fionalle sentään löytyi talli ihan läheltä, mutta siitä tallista ei paljon hyvää sanottavaa keksinytkään. Maneesi puuttui, hevosia oli vain kourallinen, ja tallirakennus oli parhaat päivänsä nähnyt.

Saana vilkaisi haflingertammaa, joka parturoi jo tarhaansa järjestelmällisesti kimon risteytysponin kanssa. Fiona ainakin hyväksyttiin joukkoon, ja se oli hyvä. Saana toivoi sydämestään, että hänkin kelpaisi. Hyvä yhteishenki voisi korvata kaikki tallin puutteet. Hän tunsi olonsa vielä niin epävarmaksi ja vieraaksi, ettei tiennyt mitä paikasta oikeastaan ajatella.

Jostain tallin takaa kuului hevosen askelia. Sieltä lähti ilmeisesti jonkinlainen maastoreitti, Saana rekisteröi. Tallipihaan ratsasti nopealta arviolta Saanaa hieman vanhempi poika kookkaalla, kimolla hevosella. Hän pysäytti ratsunsa ja laskeutui satulasta.
- Moi, poika tervehti Päiviä ja vilkaisi sitten Saanaa.
- Moikka! Päivi vastasi ja esitteli pojan Saanalle. – Tässä on meidän Vertti.
- Terve, Vertti sanoi Saanalle. – Sä oot vissiin se Saana?
- Olen joo, me tultiin tänne mun ponin kanssa. Fionan.
- Äiti kertoikin. No, tervetuloa, toivottavasti viihdyt!
Vertti hymyili lämpimästi ja nosti hevosen jalustimet ylös. Sitten hän talutti ratsunsa tallin ovesta sisään. Päivi esitteli hevosen Jesteriksi, Vertin kilpahevoseksi
- Vertti kisaa kahella puoliverisellä esteitä kesäkaudet, Jesterillä ja sitten Ditta-tammalla, joka on aika nuori vielä, Päivi kertoi.
- Mä kilpailen Fionalla joskus, Saana paljasti. – Ysikymppiä ja helppoa beetä.
- Kiva juttu! Itekkin kilpailin aikoinaan, mutta koulua, enkä kovin vakavassa mielessä.
- Teillä on varmaan estekalusto täällä? Saana kysyi.
- Tuolla noin, katoksessa kentän vieressä. Niitä saa ihan vapaasti käyttää, kunhan laittaa siististi takas paikoilleen. Mutta hei, pärjäiletkö itseksesi? Mä menen laittamaan ruokaa kotiin. Kysy Vertiltä jos on ongelmia.
- Pärjäilen, Saana vakuutti ja katseli estekalustoa. Näytti ihan kunnolliselta, muurikin oli ja portti. Fiona tykkäsi ja osasi hypätä.

Saana siirtyi takaisin talliin tutustumaan muihin hevosiin. Vertti kantoi Jesterin varusteita satulahuoneeseen, ja Saana meni katsomaan ruunaa. Kimo hevonen oli iso, säkäkorkeutta taatusti enemmän kuin Saana oli pitkä. Jester nuuhkaisi Saanan ojennettua kättä ja pärskähti.
- Sä oot aika hieno, Saana mietti puoliääneen.
- Onhan se, Vertti totesi palatessaan hevosen luokse. – Mutta odotahan, että näet sen esteradalla, se on jotain vielä hienompaa!
Poika nauroi. Saana vilkaisi häntä varovaisesti. Vaaleat hiukset ja hitusen Päivin kasvonpiirteitä. Kirkkaat, siniset silmät ja suu hymyssä. Aika söpö, Saana mietti, ja mieliala koheni hieman.
- Onko tää se sun toinen hevonen? Saana kysyi siirtyessään viereisen karsinan ovelle.
- Ei mun oikeastaan, mutta meidän perheen omistama. Mutjoo, toinen kisapolleista, Ditta. Se on nuorempi ja vähän kovempi häsläämään, mutta ponnua löytyy siltäkin.
Ruunikko puoliveritamma katseli karsinastaan hetken aikaa ennen kuin uskaltautui tarjoamaan turpaansa Saanan silitettäväksi.
- Nätti, Saana kehui.
- Muut onkin ulkona. Tossa karsinassa on suomenhevonen Sintti ja tossa Mikke-shettis. Ja tuossa on Riku, risteytysponi. Se ei ole meidän, vaa sitä vuokraa jostain muualta yhet Reija ja Vilja, Vertti esitteli.
- Joo, Riku on Fionan kanssa samassa tarhassa.

Saana vilkaisi tallin avonaista ovea. Syyskuinen ilta oli hämärtymässä, vaikka ulkona olikin kohtuullisen lämmin. Ehkä pitäisi vain heittää epäilevä asenne romukoppaan ja tutustua avoimesti hieman toisenlaiseen tallielämään kuin oli tottunut. Olihan Pihkarinteessä kieltämättä tunnelmaa, erilaista kuin kiireisellä, bisneksen voimin pyörivällä ratsastuskoululla. Maalaistallin rauha, Saana mietti. Kaipa hän selviytyisi. Mutta hän ei uskaltaisi luvata itselleen mitään, ennen kuin tapaisi lopun talliporukan.