14. Koeratsastus

Fionan karsinan ovelle, aivan Saanan näkökentän rajamaille, ilmestyi hahmo.
- Moi Saana, Vertti tervehti.
- Moi! Saana kääntyi hymyillen ympäri. Hän huomasi, miten Vertin silmät loistivat innostuksesta. – Mitäs sulla on mielessä?
- Mä vaan aattelin kysyä…
- Kysy ihmeessä.

Fiona ynähti pettyneenä, kun Saana keskeytti tamman harjauksen.
- Me ollaan äidin kaa lähössä kattomaan yhtä hevosta kohta puoliin. Haluisitko sä lähtee mukaan? Vertti pyysi.
- Miten kaukana? Saana epäröi.
- Kolme varttia suuntaansa. Tilastohevosruuna, Ranskassa syntyny, siinä on kai appaloosaakin.
- No miksipä ei. Sano vaan koska lähdetään, Saana lupautui ja suki Fionaa vielä muutaman vedon verran. Pölyharja lensi pakkiinsa Vertin jalkoihin.

Päivi ilahtui kuullessaan, että Saanakin lähtisi matkaan.
- Vähän ulkopuolisen kriittistä silmää, hän pohti. – Ettei heräteostokseen sorruta.
He selvisivät matkaan kymmenessä minuutissa. Vertti tunkeutui Saanan seuraksi takapenkille.
- Kohta mä saan ajaa itekki… Vertti oli innoissaan. Hän oli aloittanut autokoulun teorian vuodenvaihteessa.
- Mä en tiedä uskallanko tulla sun kyytiin edes sitten, kun sulla on kortti, Saana virkkoi.
- Kuinka niin? Vertti tuhahti. – Hienosti mä sillä kevarillaskin ajoin.
Saana yskähti suurieleisesti muistellessaan viime viikkoa. Oli ollut lähellä, että pyörä olisi mennyt korjauskuntoon, sen verran vähän turvaväliä Vertti käytti autotallia ohittaessaan. – Ja pah.

Päivi tiesi hevosesta hieman Verttiä enemmän.
- Me mennään sellasta tiikerinkirjavaa tilastoruunaa, Piccoloa, kattomaan. Se on metriviittä hypännyt ratana ja osaa helpon aan jutut, mutta ei me sitä ensisijaisesti kisaamaan osteta vaan vähän enempi puskailuun. Tultiin Vertin kaa siihen tulokseen että on helpompi kun on vaan yksi kunnon kisaratsu. Satsataan mieluummin siihen Ditan valmennukseen kuin kokonaan uuteen estehevoseen. Jospa minäkin innostuisin aktiivisemmin ratsastamaan, Päivi kertoili. – Ruuna on syntyny Ranskassa ja se on joku 155-senttinen, aika sopivan kokonen kaikille. Ikää oli vissiin 11 vuotta.
- Kuulostaa ihan kivalta, Saana tuumi. Oli mukavaa, että elämä tallilla jatkui Jesterin menetyksestä huolimatta. Rikunkin lähdettyä oli ollut kovin tyhjää. Peruutuspeili paljasti Päivin katselevan toiveikkaana tietä. Sekä Vertti että Päivi näyttivät kiinnostuneilta hevosesta. Olisi toki hyvä, jos Verttikin saisi muuta ajateltavaa kuin Jesterin. Saana vilkaisi poikaa, joka rummutti sormillaan keskipenkkiä Drive Byn tahtiin.
- I’ll be there for ya… Vertti fiilisteli huomatessaan Saanan katsovan, ja hymyili tuttua hymyään. Sitä, joka sai Saanan sydämen hakkaamaan tuhatta ja sataa.

Navigaattorin honottava miesääni ohjasi heidät lopulta oikeaan osoitteeseen. Punatiilisen tallin pihassa oli pari sähköaidattua laidunta ja ratsastuskenttä. Maneesin Saana huomasi kauempana tallin takana. Parkkipaikalla oli kolme autoa Päivin Hondan lisäksi.
- Onko tää joku ratsastuskoulu? Saana uteli.
- Käsittääkseni juu, Päivi nyökkäili heidän noustessaan autosta. Hän johdatti kolmikon tallin pääovesta sisään. Saana seurasi viimeisenä katsellen ympärilleen uteliaana. Talli oli siistissä kunnossa, mutta mitä kodikkuuteen tuli, ei ollut Pihkarinteen voittanutta olemassakaan. Sisällä tallissa ei tuoksunut hevoselta samalla tapaa kuin kotitallissa.

Päivi löysi etsimänsä henkilön. Pikavilkaisulla noin kuusikymppisen näköinen mies kätteli heidät kaikki ja esittäytyi Reinoksi.
- Vai että Pikoa katsomaan. Täältähän se hevonen löytyy.
Mies johdatti heidät ulos tallista tarhoille. Tiikerinkirjava hevonen ruokaili ponikaverinsa seurassa. Reino avasi portin ja johdatti heidät kaikki tarhaan.

- On muuten kaunis, Saana ihasteli. Pikoksi kutsuttu hevonen nosti päätään uteliaana ja asteli hitaasti heidän luokseen.
- Kiltti ku mikä, Reino kehaisi rapsuttaen ruunaa korvan takaa. – Ongelma vaan on se, ettei poju tykkää jatkuvasti vaihtuvista ratsastajista.
Mies nosti porttitolpan päältä riimunnarun ja ojensi sitä heille katsoen kutakin kysyvästi. – Kukas…
- Mä voin ottaa, Vertti lupasi ja tarttui naruun. Poika kiinnitti riimunnarun päitsien lukkoon ja lähti Reinon perään kohti tallia. Piko seurasi leppoisasti perässä.

Tallissa Vertti sai tehtäväkseen harjata hevosen. Hän taitteli loimen pois ruunan selästä ja sai Reinolta Pikon harjapussin. Ruuna seisoskeli rauhassa paikoillaan, eikä Vertin tarvinnut sitoa sitä kiinni, vaikka oli aluksi sitä hetken harkinnut. Saana lähti tekemään pikakierroksen muualla tallissa. Noin kymmenen eri näköistä ja kokoista hevosta odotteli karsinoissaan jotain, mistä eivät itsekään tienneet. Ne kaikki vain näyttivät odottavan. Muutama karsinapaikka oli tyhjänä. Ilmoitustaulu kertoi, että päivän tunnit alkaisivat viideltä. Kaksikymmentäviisi minuuttia vielä.
- Meillä alkaa tossa viideltä B-tunti maneesissa ja neljä oppilasta on, haluatteko te kokeilla sitä samalla? Reino katsoi heitä kaikkia vuorotellen.
- Vois olla ihan jees, Vertti totesi puhdistaessaan Pikon kavioita. Hevonen vastusteli hetken, mutta nosti sitten suosiolla jalkansa.

Varusteiden laitosta ruuna ei innostunut. Se luimisteli Vertille tämän yrittäessä satuloida hevosta, ja hänen oli sidottava Piko kiinni.
- Just tätä mä tarkoitan, se ei sopeudu vaihtuviin ratsastajiin. Kun sen kanssa tutustuu, niin se kyllä rauhoittuu, katsokaas.
Vertin suitsiessa Piko ei suostunut avaamaan suutaan, mutta Reino sai helposti pujotettua kuolaimet suuhun. - Me ollaan ihan kavereita jo, mies totesi.
- Voidaanko me mennä jo vähän etukäteen maneesiin? Päivi kysyi.
- Ilman muuta.

Maneesissa Päivi ratsasti ensin itse vartin ajan alkuverryttelyjä. Hevonen liikkui hienosti hänen allaan, vaikka olikin aluksi hieman tahmea. Kokeneella hevosnaisella oli taito saada mikä tahansa hevonen liikkumaan upeasti. Saana oli aina ihaillut Päiviä kaikessa mitä tämä teki. Erityisesti ratsastuksessa. Reino katseli menoa suu kevyessä hymyssä, ja Vertti seurasi hevosen liikkeitä silmä kovana.

Vertin vuoro oli sitten, kun tuntiratsastajat saapuivat hevosineen. Saana naurahti huomatessaan, miten teinityttöjen katseet naulaantuivat Verttiin, joka kokosi Pikoa käynnissä. Hevonen asteli tarmokkaasti, sillä oli hyvä lämmittely takana ja energiaa alkoi selvästi löytyä. Ratsukko ravaili muiden alkuverryttelyjen mukana lisäten sekaan temponmuutoksia, väistöjä ja avotaivutuksia. Kun oppilaat siirtyivät laukkaverryttelyn jälkeen opettajansa kanssa omiin tehtäviinsä pääty-ympyrälle, Reino kysyi Vertiltä, haluaisiko hän kokeilla hypätä. Vastaus oli myönteinen, kuinkas muutenkaan. Saana auttoi kokoamaan toiselle pääty-ympyrälle pystyesteen ja okserin, jotka ratsukko ylitti pariin kertaan hienosti. Piko oli vauhdikkaana ja yritti kiihdytellä, mutta Vertti hallitsi hevosen hyvin. Hypättyään Vertti ravaili hevosen kanssa vielä hetken, kunnes laskeutui selästä ja jatkoi kävelyttäen ruunaa maasta käsin. Kasvoilta paistoi tyytyväisyys.
- Täähän on ihan tosi kiva, poika oli yhtä hymyä. Reino nyökkäili.
- Mäkin pidin siitä kovasti. Huh, milloinkohan viimeks ratsastin kunnolla? Päivi mietti.

Nelikko siirtyi ulos maneesista. Saana tunsi tuntilaisten katseet niskassaan. Ne olivat seuranneet Verttiä kuin ylijumalaa ja unohtaneet hetkittäin oman ratsastuksensa.

Saana ja Vertti riisuivat Pikolta tallissa varusteet ja harjasivat ruunan perusteellisesti. Päivi hävisi toimistoon.
- Oot sä kyllä ihana, Saana huokaisi rapsuttaen ruunan kaulaa.
- Mä vai? Vertti virnisti. Saana lehahti punaiseksi. - Mä puhuin Pikolle, idiootti, hän mutisi ja kumartui harjaamaan ruunan takajalkaa piiloutuakseen pojan katseelta.
- Mä jo kerkesin toivoa... Vertti härnäsi.

Päivi ilmaantui karsinan ovelle.
- No, lähdetäänkö? Me sovittiin että haetaan tää poika mukaan ensi viikolla, kun eläinlääkäri ensin tarkistaa Pikon, ja traikkuakaan en tällä kelillä viittiny ottaa mukaan. Jos ei tarkastuksessa käy mitään ihmeempää ilmi, niin tämä hevonen on kohta meidän.

Kuva © Franck Becquart

06. Rantaretki

Saana katseli poniaan tarkkaan. Fiona rouskutti iltapäiväheiniään eikä vaikuttanut kiinnostuvan omistajastaan, mutta uteliaana häntä seurailevat korvat paljastivat kaiken.

Saana oli tyytyväinen. He olivat kisanneet Fionan kanssa 90cm luokassa eilisissä seurakisoissa sijoittuen kuudensiksi. Ensi kauden tavoite oli siirtyä kisaamaan korkeampia, metriä. Fiona oli suoriutunut puhtaasti, vain pari puomia oli kokenut kolauksen. Tänään oli lepopäivä. Saana käyttäisi ponin taluttaen kävelyllä, kunhan se olisi syönyt.

Talli oli hiljainen. Hevoset rouskuttivat heiniään ja seinäkello tikitti tasaiseen tahtiin, muuten ei äännähdystäkään. Saana sulki silmänsä ja kuunteli. Tätä hän rakasti, olla aivan rauhassa hevosten keskellä.Se onni ei kauaa kestänyt, sillä ovi kolahti. Saana kääntyi katsomaan. Vertti asteli hitain askelin sisälle, tarkistaen, että kaikilla hevosilla oli kaikki kunnossa.

- Moi Saana, hän tervehti ja pysähtyi Fionan kohdalle.
- Olitko syömässä? Saana kysyi, eikä saanut hymyä esteltyä.
- Olin, miten niin? poika ihmetteli.
- Sulla on ketsuppia nenänpäässä.
Vertti pyyhkäisi nenäänsä naurahtaen vaivaantuneesti.
- Se on tomaattikastiketta, hän korjasi virnistäen.
- Whatever. Saana rapsutti Fionan kaulaa ponin työntäessä päänsä heidän väliinsä. Heinät olivat kadonneet parempiin suihin, ja tamma katseli omistajaansa tyytyväisenä.
- Sait kaiken syötyä? Lähettäiskö sitten kävelylle? Saana ehdotti.
- Ilman muuta, Vertti virnuili.
- Idiootti, mä puhuin Fionalle, Saana tuhahti ja katsoi poikaa hetken. Hiljaisuus lankesi muutamaksi pitkäksi sekunniksi, kunnes hän avasi taas suunsa. – Mutta voit säkin lähteä, jos haluat.
- Ilman muuta mä haluan, Vertti vastasi. Sanat lämmittivät Saanan mieltä erikoisella tavalla. Samanlaisella kuin pojan vilpitön hymy.

Saana kokosi ajatuksensa ja haki riimunnarun telineestä. Hän puki Fionalle päitset, kiinnitti narun renkaaseen ja talutti poninsa ulos karsinasta. Vertti seurasi perässä pihalle.
- Voitko sä näyttää mulle uittorannan? Saana pyysi lähtiessään kävelemään tallin ympäri kohti maastopolun alkua.
- Toki, Vertti lupasi. – Sinne pääsee kyllä nopeimmin tietä pitkin.
- Eiks täältäkin pääse?
- Pääsee joo, vähän kiertoreittiä.
- Ihan sama.
Saana ei ollut koskaan pitänyt autotiellä kulkemisesta hevosen kanssa. Oli Fiona miten liikennevarma tahansa, ohikulkevien autojen ohjaimissa saattoi olla vaikka minkälaisia hulluja.

Matka rantaan ei kestänyt pitkään. Uittopaikka oli pieni, hieman ruohottunut hiekkakaistale rannassa, ja veden puolella sitä reunustivat ruovikot.
- Pohja on aika hyvä, tiivistä hiekkaa, Vertti selitti ja istahti nurmikolle. Saana empi hetken, mutta asettui sitten istumaan pojan viereen. Hän päästi riimunnarun löysäksi, antaen Fionan syödä ruohoa ympäriltään, ja katsoi järvelle. Näky oli tavallaan kaunis, kun ankean harmaat, matalalla roikkuvat pilvet heijastuivat veden tuulenvireen rikkomasta pinnasta, ja ympäröivät lehtipuut hiljalleen menettivät vihreyttään. Niin hitaasti, ettei sitä erottanut. Mutta päivä päivältä maisema värittyi keltaisemmaksi, punaisemmaksi. Molemmat tarkkailivat etenevän syksyn aiheuttamia muutoksia jutellen niitä näitä.
- Mä en oikeestaan pidä syksystä, Saana totesi. – Se on se aika kun kaikki kuolee. Jotenkin masentavaa aikaa. Ikävöi vaan kesää eikä oo oikein mitään, mitä odottaisi.
- Syksy on ihan kiva, Vertti mietti. – Vähän tää sää kyllä masentaa, mut toisaalta se on uusien tuulien aikaa. Koulut alkaa, kaikkea uutta tulee. Niin kuin vaikka sä.
Saana hymähti ja katseli varpaitaan. Tummansiniset tennarit olivat hajoamispisteessä.

Hän nosti katseensa taas järvelle. Palelsi hieman, mutta se ei rikkonut häneen hiipivää onnentunnetta. Kun sai istua siinä kaikessa rauhassa, kahden ystävän kanssa. Ponin, joka oli hänelle kaikki kaikessa, ja pojan, jonka tajusi merkitsevän hänelle päivä päivältä enemmän. Siltä hetkeltä ei olisi voinut enempää pyytää, eikä hän halunnut päästää siitä vielä irti.

- Jokohan vesi on ihan kylmää? Vertti rikkoi tyynen hiljaisuuden hetken kuluttua ja nousi ylös. Saana seurasi Fionan kanssa. Tamma otti hitaita askelia kohti vettä, joka ei näyttänyt teräksenharmaana kiiltäessään kovin houkuttelevalta. Vertti kyykistyi vedenrajaan huljuttelemaan käsiään.
- Jep, kylmää, hän totesi.

Fiona rohkaistui ja laski etukavionsa varovaisesti veteen, turpa hipoen pintaa. Sekä pää että jalat vetäytyivät nopeasti pois. Saana hymyili ja piirsi kengänkärjellään hiekkaan pienen sydämen. Vertin noustessa hän pyyhkäisi sen nopeasti näkymättömiin. Kauempana moottorivene taittoi ulappaa.
- Nääin kylmää! Vertti hihkaisi ja iski vedestä jääkylmät sormensa Saanan niskaan. Saana kiljaisi kylmien väreiden juostessa alas selkää pitkin, jolloin Fiona kohotti päätään hämmästyneenä.
- Helkkari, älä nyt tolleen säikyttele…
- Sorisori. Sä oot ihan omissa maailmoissas etkä reagoi puheeseen, niin piti varmistaa et oot ylipäätään elossa, Vertti puolustautui nauraen.
- Näytänkö mä muka joltain zombilta?
- Suunnilleen.
- No kiitos! Saana naurahti yhtyen leikkiin. – Ite oot muumio, sitten.
- Omituisten otusten kerho, Vertti rallatti. – Lähetäänkö takasinpäin?
- Mikäs siinä.

Vaikka matka läpi ruskaantuvan metsän sujui leppoisan pilailun merkeissä, Saanan ajatukset harhailivat vakavammilla vesillä. Hän ei tiennyt, miksi välillä, kuten äsken, tunsi olonsa niin loistavaksi Vertin seurassa, ja välillä tämän läsnäolo vain hermostutti. Kuten juuri nyt. Olo oli jostain selittämättömästä syystä levoton ja epävarma.

Ja kuitenkin, kun Saana olisi taas illalla yksin, hän kaipaisi takaisin pojan luokse. Kuten joka ilta nykyään.

01. Fiona saapuu

Saana nosti Fionan estesatulan ja huovat kaappiin ja sulki oven. Varusteet olivat nyt kaikki paikoillaan. Yleissatula jäi telineeseen, johon tallin omistaja, vaaleahiuksinen Päivi kiinnitti Fionan nimilappua.
- Fiona taisi sopeutua Rikun seuraan ihan hyvin? nainen kysyi.
- Loistavasti, Saana nyökkäsi. – Vähän se katteli ensin uutta tarhaa ja ponikaveria ihmeissään, mutta nopeasti se tänne kotiutuu.
Voi olla, että nopeammin kuin minä, hän ajatteli, mutta jätti sanomatta. Eihän sitä koskaan tiennyt, millaista tallin muu porukka oli. Saana ei tiennyt heistä vielä mitään. Toisaalta pelotti, että tallin ydinjengi ei hyväksyisi häntä, melkein kaupunkilaista, mukaan, mutta osittain Saana oli toiveikaskin uusien ystävien saamisesta.

Saana astui ulos tallista ja silmäili piha-aluetta.
- Teilläkö ei oikeesti ole maneesia ollenkaan? hän kysyi.
- Ei ole, Päivi vastasi. – Mutta kenttä on ympärivuotisessa käytössä, ja ihan hyvin toimii. Jäisellä kelillä vaan pitää mennä tosi varoen.
Saana kohotti kulmiaan epäilevästi. Fiona oli aiemmin asunut ratsastuskoululla, jolla oli suuri, lämmitetty maneesi. Siellä oli hyvä treenata, kun ulkona oli pimeää ja tuiskusi lunta. Ajatus lumimyräkässä ratsastamisesta hyisen pimeänä iltana ei houkutellut.
- Siinä on valotkin talven pimeille, Päivi totesi aivan kuin lukien Saanan ajatukset.
- No hyvä, tyttö tuumi. Vaikka ei se paljon lohduttanutkaan.

Muutto Kouvolan tuntumasta Itä-Suomen peräkylille ei ollut missään vaiheessa houkutellut Saanaa. Hän ei ymmärtänyt, miksi isä oli ottanut vastaan töitä juuri sieltä, ja kaiken huipuksi valinnut äidin kanssa talon niin kaukaa sivistyksestä kuin ylipäätään oli mahdollista. Kirkonkylällä olisi Saanakin saattanut viihtyä, mutta ei, piti muuttaa keskelle korpea. Fionalle sentään löytyi talli ihan läheltä, mutta siitä tallista ei paljon hyvää sanottavaa keksinytkään. Maneesi puuttui, hevosia oli vain kourallinen, ja tallirakennus oli parhaat päivänsä nähnyt.

Saana vilkaisi haflingertammaa, joka parturoi jo tarhaansa järjestelmällisesti kimon risteytysponin kanssa. Fiona ainakin hyväksyttiin joukkoon, ja se oli hyvä. Saana toivoi sydämestään, että hänkin kelpaisi. Hyvä yhteishenki voisi korvata kaikki tallin puutteet. Hän tunsi olonsa vielä niin epävarmaksi ja vieraaksi, ettei tiennyt mitä paikasta oikeastaan ajatella.

Jostain tallin takaa kuului hevosen askelia. Sieltä lähti ilmeisesti jonkinlainen maastoreitti, Saana rekisteröi. Tallipihaan ratsasti nopealta arviolta Saanaa hieman vanhempi poika kookkaalla, kimolla hevosella. Hän pysäytti ratsunsa ja laskeutui satulasta.
- Moi, poika tervehti Päiviä ja vilkaisi sitten Saanaa.
- Moikka! Päivi vastasi ja esitteli pojan Saanalle. – Tässä on meidän Vertti.
- Terve, Vertti sanoi Saanalle. – Sä oot vissiin se Saana?
- Olen joo, me tultiin tänne mun ponin kanssa. Fionan.
- Äiti kertoikin. No, tervetuloa, toivottavasti viihdyt!
Vertti hymyili lämpimästi ja nosti hevosen jalustimet ylös. Sitten hän talutti ratsunsa tallin ovesta sisään. Päivi esitteli hevosen Jesteriksi, Vertin kilpahevoseksi
- Vertti kisaa kahella puoliverisellä esteitä kesäkaudet, Jesterillä ja sitten Ditta-tammalla, joka on aika nuori vielä, Päivi kertoi.
- Mä kilpailen Fionalla joskus, Saana paljasti. – Ysikymppiä ja helppoa beetä.
- Kiva juttu! Itekkin kilpailin aikoinaan, mutta koulua, enkä kovin vakavassa mielessä.
- Teillä on varmaan estekalusto täällä? Saana kysyi.
- Tuolla noin, katoksessa kentän vieressä. Niitä saa ihan vapaasti käyttää, kunhan laittaa siististi takas paikoilleen. Mutta hei, pärjäiletkö itseksesi? Mä menen laittamaan ruokaa kotiin. Kysy Vertiltä jos on ongelmia.
- Pärjäilen, Saana vakuutti ja katseli estekalustoa. Näytti ihan kunnolliselta, muurikin oli ja portti. Fiona tykkäsi ja osasi hypätä.

Saana siirtyi takaisin talliin tutustumaan muihin hevosiin. Vertti kantoi Jesterin varusteita satulahuoneeseen, ja Saana meni katsomaan ruunaa. Kimo hevonen oli iso, säkäkorkeutta taatusti enemmän kuin Saana oli pitkä. Jester nuuhkaisi Saanan ojennettua kättä ja pärskähti.
- Sä oot aika hieno, Saana mietti puoliääneen.
- Onhan se, Vertti totesi palatessaan hevosen luokse. – Mutta odotahan, että näet sen esteradalla, se on jotain vielä hienompaa!
Poika nauroi. Saana vilkaisi häntä varovaisesti. Vaaleat hiukset ja hitusen Päivin kasvonpiirteitä. Kirkkaat, siniset silmät ja suu hymyssä. Aika söpö, Saana mietti, ja mieliala koheni hieman.
- Onko tää se sun toinen hevonen? Saana kysyi siirtyessään viereisen karsinan ovelle.
- Ei mun oikeastaan, mutta meidän perheen omistama. Mutjoo, toinen kisapolleista, Ditta. Se on nuorempi ja vähän kovempi häsläämään, mutta ponnua löytyy siltäkin.
Ruunikko puoliveritamma katseli karsinastaan hetken aikaa ennen kuin uskaltautui tarjoamaan turpaansa Saanan silitettäväksi.
- Nätti, Saana kehui.
- Muut onkin ulkona. Tossa karsinassa on suomenhevonen Sintti ja tossa Mikke-shettis. Ja tuossa on Riku, risteytysponi. Se ei ole meidän, vaa sitä vuokraa jostain muualta yhet Reija ja Vilja, Vertti esitteli.
- Joo, Riku on Fionan kanssa samassa tarhassa.

Saana vilkaisi tallin avonaista ovea. Syyskuinen ilta oli hämärtymässä, vaikka ulkona olikin kohtuullisen lämmin. Ehkä pitäisi vain heittää epäilevä asenne romukoppaan ja tutustua avoimesti hieman toisenlaiseen tallielämään kuin oli tottunut. Olihan Pihkarinteessä kieltämättä tunnelmaa, erilaista kuin kiireisellä, bisneksen voimin pyörivällä ratsastuskoululla. Maalaistallin rauha, Saana mietti. Kaipa hän selviytyisi. Mutta hän ei uskaltaisi luvata itselleen mitään, ennen kuin tapaisi lopun talliporukan.