PIHKARINTEEN TALLI

tarina esittely henkilöt eläimet

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

06. Rantaretki

Saana katseli poniaan tarkkaan. Fiona rouskutti iltapäiväheiniään eikä vaikuttanut kiinnostuvan omistajastaan, mutta uteliaana häntä seurailevat korvat paljastivat kaiken.

Saana oli tyytyväinen. He olivat kisanneet Fionan kanssa 90cm luokassa eilisissä seurakisoissa sijoittuen kuudensiksi. Ensi kauden tavoite oli siirtyä kisaamaan korkeampia, metriä. Fiona oli suoriutunut puhtaasti, vain pari puomia oli kokenut kolauksen. Tänään oli lepopäivä. Saana käyttäisi ponin taluttaen kävelyllä, kunhan se olisi syönyt.

Talli oli hiljainen. Hevoset rouskuttivat heiniään ja seinäkello tikitti tasaiseen tahtiin, muuten ei äännähdystäkään. Saana sulki silmänsä ja kuunteli. Tätä hän rakasti, olla aivan rauhassa hevosten keskellä.Se onni ei kauaa kestänyt, sillä ovi kolahti. Saana kääntyi katsomaan. Vertti asteli hitain askelin sisälle, tarkistaen, että kaikilla hevosilla oli kaikki kunnossa.

- Moi Saana, hän tervehti ja pysähtyi Fionan kohdalle.
- Olitko syömässä? Saana kysyi, eikä saanut hymyä esteltyä.
- Olin, miten niin? poika ihmetteli.
- Sulla on ketsuppia nenänpäässä.
Vertti pyyhkäisi nenäänsä naurahtaen vaivaantuneesti.
- Se on tomaattikastiketta, hän korjasi virnistäen.
- Whatever. Saana rapsutti Fionan kaulaa ponin työntäessä päänsä heidän väliinsä. Heinät olivat kadonneet parempiin suihin, ja tamma katseli omistajaansa tyytyväisenä.
- Sait kaiken syötyä? Lähettäiskö sitten kävelylle? Saana ehdotti.
- Ilman muuta, Vertti virnuili.
- Idiootti, mä puhuin Fionalle, Saana tuhahti ja katsoi poikaa hetken. Hiljaisuus lankesi muutamaksi pitkäksi sekunniksi, kunnes hän avasi taas suunsa. – Mutta voit säkin lähteä, jos haluat.
- Ilman muuta mä haluan, Vertti vastasi. Sanat lämmittivät Saanan mieltä erikoisella tavalla. Samanlaisella kuin pojan vilpitön hymy.

Saana kokosi ajatuksensa ja haki riimunnarun telineestä. Hän puki Fionalle päitset, kiinnitti narun renkaaseen ja talutti poninsa ulos karsinasta. Vertti seurasi perässä pihalle.
- Voitko sä näyttää mulle uittorannan? Saana pyysi lähtiessään kävelemään tallin ympäri kohti maastopolun alkua.
- Toki, Vertti lupasi. – Sinne pääsee kyllä nopeimmin tietä pitkin.
- Eiks täältäkin pääse?
- Pääsee joo, vähän kiertoreittiä.
- Ihan sama.
Saana ei ollut koskaan pitänyt autotiellä kulkemisesta hevosen kanssa. Oli Fiona miten liikennevarma tahansa, ohikulkevien autojen ohjaimissa saattoi olla vaikka minkälaisia hulluja.

Matka rantaan ei kestänyt pitkään. Uittopaikka oli pieni, hieman ruohottunut hiekkakaistale rannassa, ja veden puolella sitä reunustivat ruovikot.
- Pohja on aika hyvä, tiivistä hiekkaa, Vertti selitti ja istahti nurmikolle. Saana empi hetken, mutta asettui sitten istumaan pojan viereen. Hän päästi riimunnarun löysäksi, antaen Fionan syödä ruohoa ympäriltään, ja katsoi järvelle. Näky oli tavallaan kaunis, kun ankean harmaat, matalalla roikkuvat pilvet heijastuivat veden tuulenvireen rikkomasta pinnasta, ja ympäröivät lehtipuut hiljalleen menettivät vihreyttään. Niin hitaasti, ettei sitä erottanut. Mutta päivä päivältä maisema värittyi keltaisemmaksi, punaisemmaksi. Molemmat tarkkailivat etenevän syksyn aiheuttamia muutoksia jutellen niitä näitä.
- Mä en oikeestaan pidä syksystä, Saana totesi. – Se on se aika kun kaikki kuolee. Jotenkin masentavaa aikaa. Ikävöi vaan kesää eikä oo oikein mitään, mitä odottaisi.
- Syksy on ihan kiva, Vertti mietti. – Vähän tää sää kyllä masentaa, mut toisaalta se on uusien tuulien aikaa. Koulut alkaa, kaikkea uutta tulee. Niin kuin vaikka sä.
Saana hymähti ja katseli varpaitaan. Tummansiniset tennarit olivat hajoamispisteessä.

Hän nosti katseensa taas järvelle. Palelsi hieman, mutta se ei rikkonut häneen hiipivää onnentunnetta. Kun sai istua siinä kaikessa rauhassa, kahden ystävän kanssa. Ponin, joka oli hänelle kaikki kaikessa, ja pojan, jonka tajusi merkitsevän hänelle päivä päivältä enemmän. Siltä hetkeltä ei olisi voinut enempää pyytää, eikä hän halunnut päästää siitä vielä irti.

- Jokohan vesi on ihan kylmää? Vertti rikkoi tyynen hiljaisuuden hetken kuluttua ja nousi ylös. Saana seurasi Fionan kanssa. Tamma otti hitaita askelia kohti vettä, joka ei näyttänyt teräksenharmaana kiiltäessään kovin houkuttelevalta. Vertti kyykistyi vedenrajaan huljuttelemaan käsiään.
- Jep, kylmää, hän totesi.

Fiona rohkaistui ja laski etukavionsa varovaisesti veteen, turpa hipoen pintaa. Sekä pää että jalat vetäytyivät nopeasti pois. Saana hymyili ja piirsi kengänkärjellään hiekkaan pienen sydämen. Vertin noustessa hän pyyhkäisi sen nopeasti näkymättömiin. Kauempana moottorivene taittoi ulappaa.
- Nääin kylmää! Vertti hihkaisi ja iski vedestä jääkylmät sormensa Saanan niskaan. Saana kiljaisi kylmien väreiden juostessa alas selkää pitkin, jolloin Fiona kohotti päätään hämmästyneenä.
- Helkkari, älä nyt tolleen säikyttele…
- Sorisori. Sä oot ihan omissa maailmoissas etkä reagoi puheeseen, niin piti varmistaa et oot ylipäätään elossa, Vertti puolustautui nauraen.
- Näytänkö mä muka joltain zombilta?
- Suunnilleen.
- No kiitos! Saana naurahti yhtyen leikkiin. – Ite oot muumio, sitten.
- Omituisten otusten kerho, Vertti rallatti. – Lähetäänkö takasinpäin?
- Mikäs siinä.

Vaikka matka läpi ruskaantuvan metsän sujui leppoisan pilailun merkeissä, Saanan ajatukset harhailivat vakavammilla vesillä. Hän ei tiennyt, miksi välillä, kuten äsken, tunsi olonsa niin loistavaksi Vertin seurassa, ja välillä tämän läsnäolo vain hermostutti. Kuten juuri nyt. Olo oli jostain selittämättömästä syystä levoton ja epävarma.

Ja kuitenkin, kun Saana olisi taas illalla yksin, hän kaipaisi takaisin pojan luokse. Kuten joka ilta nykyään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti