09. Tarhaonnettomuus

Päivi astui tarhaan ja vihelsi voimakkaasti.
- Jester! hän kutsui. Ruunan vaalea siluetti erottui kauempaa aidan vierestä, vaikka ilta hämärtyi. Sade hakkasi maata vuolaana, eikä Päiviä innostanut käyttää hevosten hakuun erityisen paljon aikaa. Hän vihelsi uudelleen, mutta hevonen ei vieläkään lähtenyt tulemaan luokse. Yleensä se tuli aina vastaan, varsinkin sateella ruunalla oli kiire päästä pois.

Päivi lähti kävelemään Jesterin luokse. Kaikki ei ollut kunnossa, sen hän aavisti. Kun hän pääsi lähietäisyydelle ja ojensi kätensä, Jester käänsi päätään vaisusti. Päivi säikähti sen katsetta, hevosen silmissä kiilui kipu. Hän kiinnitti riimunnarun päitsiin, arvioi hevosta nopeasti päällisin puolin ja pyysi sitä liikkeelle. Jester otti muutaman hitaan, hankalan askeleen. Se ontui voimakkaasti vasenta takastaan, ei halunnut varata painoaan sille lainkaan.
- Voi jestas, Päivi huokaisi. – Mitä sä oot täällä riehunu? Heti kun Vertin silmä välttää?
Nurmikko oli petollisen liukas rankan sateen vuoksi. Päivi näki maassa jälkiä, jotka kielivät jonkinlaisesta liukastumistapaturmasta.
- Liekö jalka vääntynyt vai rysähtänyt aitaan, Päivi mutisi. Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja soitti päivystävälle eläinlääkärille tunnustellen samalla varovaisesti takajalkaa. Vaikka hän ei osannut sanoa, miten pahasti jalka oli loukkaantunut, mieleen valkeni hitaasti se totuus, että kisaaminen Jesterillä ei välttämättä enää onnistuisi.

Vertti romahtaisi, kun kuulisi. Ei pitäisi olla näin pessimisti, mutta kun ruuna tuskin varasi painoaan jalalle, oli jotain pahasti pielessä.

Anja, tuttu eläinlääkäri, saapui vartin kuluttua. Päiville se tuntui ikuisuudelta. Hän tervehti eläinlääkärin ja selitti tilanteen heidän kävellessään tallipihasta tarhaan. Anja teki hevosesta nopean arvion ja katsoi Päiviä huolestuneena.
- Murtumaa mie epäilen, hän sanoi hitaasti. – Aika pahaa. Röntgenithän tästä pitää saada jossain vaiheessa, mutta pahoin pelkään et se on vähintään esteura ohi tältä pojalta.
Anja otti laukustaan esille tarvittavat välineet tehdäkseen tukilastan Jesterin jalkaan. Päivi nyökkäsi hitaasti. Piti kohdata totuudet ja todennäköisyydet heti alusta asti. Hän katseli Anjan tehdessä tukisidettä jalkaan.
- Jos saataisiin talliin asti tämä kävelemään, ihan varoen. Mie voin sitten kipulääkkeet antaa niin selviätte siihen asti, että klinikalle pääsette. Koitan varata teille ajan lähipäiville, kunhan lähden takasin.

Kun jalka oli tuettuna, Jester kykeni liikkumaan. Hitaasti, voimakkaasti ontuen, mutta varmasti ruuna asteli talliin. Päivin teki pahaa katsella hevosta. Se katsoi häntä anelevasti, pelasta minut. Vaikka ruuna yleensä inhosi kaikkia mahdollisia madotuksia ja lääkityksiä, se ei pannut vastaan Anjan antaessa kipulääkkeet. Päivi sai ohjeet, miten antaa lääkkeitä jatkossa.
- Karsinalepoa vaan siihen asti että päästään kuvauttamaan jalka, Anja totesi. – Keksikää pojalle karsinaan jotakin puuhaa, ettei se ihan masennu. Soita, jos tulee jotain ongelmia.

Anjan lähdettyä Päivi jäi talliin, tuijottamaan tyhjin mielin kimoa ruunaa. Vertille hän ei soittaisi vielä. Ei saisi poikaparka nukuttua, jos nyt kuulisi. Tämä tulisi kuitenkin huomenna junalla. Parempi soittaa aamusta. Päivi ei halunnut edes kuvitella, miten Vertti murtuisi, jos Jester ei toipuisikaan.