Sintti seisoi hievahtamatta paikoillaan tarkkaillen sivusilmällä tulijaa. Hevonen kääntyi, kun Juulia vihelsi sille pujottautuessaan sisälle tarhaan. Tamma hörähti ja asteli laiskasti hänen luokseen.
- Sintti…
Juulia nojautui hevoseen haudaten kasvonsa sen harjaan. Sekavat ajatukset pyörivät päässä. Pettymys, pelko ja viha aaltoilivat hänessä kilpaa. Juuri kun kaikki oli näyttänyt valoisammalta, se tapahtui taas. Kaikki parin viime kuukauden aikana rakentunut hauras toivo romahti hetkessä ja valui olemattomiin.
Juulia istahti nurmikolle, ja Sintti hapuili turvallaan hänen hiuksiaan. Hän pyöritteli sormellaan pitkää ruohonkortta ja tuijotti lasittuneesti metsää. Kaiken toivon sai heittää menemään. Kuluneet kuukaudet eivät olleetkaan muuttaneet tilannetta millään lailla. Ne olivat valehdelleet kaiken muuttuneen, mutta se olikin vain tavallista parempi välikausi.
Hän istui siinä paikoillaan, pitkään. Kun alkoi paleltaa, ja iltakin oli hämärtymään päin, hän nousi, puisteli ruohon farkuistaan ja lähti tallia kohti. Voisi mennä auttamaan iltatallissa sen sijaan, että murehti vain laitumella. Oli kysyttävääkin. Juulia laahusti tallin ovelle ja astui sisään jättäen olkalaukun penkille. Hän silmäili karsinoita ja näki Vertin harjaamassa Dittaa.
- Moi, Juulia sanoi hiljaa ja siirtyi karsinan ovelle.
- Terve, Vertti vastasi iloisesti, mutta vakavoitui äkkiä katsoessaan Juuliaa. Punoittavat silmät selvästi paljastivat, ettei kaikki ollut kunnossa.
- Mikä on? Vertti kysyi huolestuneena.
- Ne riitelee taas. Ja pahasti. Isä on taas juonu, sittenkin, Juulia mutisi. Vertti ei voinut arvatakaan, millainen helvetti oli irti vain kolmensadan metrin päässä iltaan rauhoittuvasta tallista.
- Harmi, poika huokaisi. – Mä oon pahoillani sun…
- Lopeta. Keksi mulle jotain tekemistä, Juulia pyysi. – Mä autan missä vaan, kunhan saan vaan tehdä jotain järkevämpää kuin haahuilla tarhan ja tallin väliä.
Vertti katseli ympärilleen epäröiden.
- No… Jos se yhtään sua auttaa... Sä voit vaikka lähteä jo hakemaan hevosia sisälle. Mä tulen kohta mukaan.
Juulia nyökkäsi, noukki riimunnarun naulasta ja lähti kävelemään ovelle.
- Yks juttu vielä, hän totesi laukkunsa nähdessään ja kääntyi ympäri. – Saanko mä jäädä teille yöks?
- Toki, Vertti lupasi.
- Kiitos!
Vaikka Juulia tiesi olevansa aina tervetullut, oli myöntävä vastaus kuin pelastusrengas. Helpotus valtasi hänet aaltona päästä varpaisiin. Ei tarvitsisi mennä kotiin tänään. Hän oli valmistautunut, ottanut jo kotoa lähtiessään koulukirjat ja vaihtovaatteet laukkuun.
Riimunnarua heilutellen Juulia käveli tarhoille. Sintti oli aidan luona vastassa, ja hän lähti ensimmäiseksi viemään suomenhevosta talliin. Syvenevä hämärä leijui ympärillä. Kello oli jo yli seitsemän.
Kaviot kolahtelivat betonilattiaan, kun Juulia talutti Sintin karsinaansa. Tamma löysi välittömästi vastajaettujen iltaheinien luokse. Vertti kumosi Ditan ruokakuppiin sen leseseosta.
- Tuutko hakee Jesterin ja Rikun? Juulia kysyi. Hän ei yksin saisi molempia tuotua, ja yksitellen hakeminenhan ei ruunille käynyt päinsä.
- Joo, ihan sekunti. Vertti heitti riimunnarun olalleen ja lähti seuraamaan häntä.
Matkalla tallipihan poikki pojan askelten ääni katkesi Juulian takaa, yllättäen. Hän pysähtyi itsekin ja vilkaisi Verttiä olkansa yli. Poika tuijotti kalpeana jonnekin.
- Mitä nyt? Juulia hämmästyi. – Aaveenko näit?
- En mä tiedä, Vertti nielaisi. – Sellanen valkonen välähdys tuolla metässä. Meni jo. Ehkä mä kuvittelin.
- Oikeesti?
- Jotain mä näin. En tiiä. Mut saman mä näin joskus viime kuussa parikin kertaa…
Juulia puisteli epäuskoisena päätään. Mutta metsästä kantautuva kirkaisu sinetöi Vertin näkemän. Poika oli vitivalkoinen, ja Juuliaankin hiipi kauhu. Kirkaisu kaikui korvissa pitkään ja värisi jääkylmänä selkäytimessä.
- Haetaan hepat ja vähän äkkiä, Juulia mumisi ja lähti puolijuoksua tarhoille. He veivät ensin Rikun ja Jesterin talliin ja palasivat hakemaan Miken sekä Fionan. Hevoset hermoilivat narun päässä aistiessaan heidän levottomuutensa.
- Ei muuten, mut toi sama on tapahtunut aiemminkin, Vertti suhahti.
Mun pää on vaan sekasin kaikesta, Juulia yritti vakuuttaa itselleen, tolle on varmasti ihan luonnollinen selitys. Jotain erityisen ahdistavaa kirkaisussa kuitenkin oli. Hevosten iltaheinät jaettiin kaikessa hiljaisuudessa. Vertti teki nopean tarkistuksen tallissa ennen lähtöä, Juulia nosti laukun olalleen ja painoi valot pois päältä. He vetäytyivät ulos tallista ja Vertin saatua oven lukkoon juoksivat talolle.
Päivi tuli keittiöstä, kun Juulia jätti kenkänsä naulaiden alle.
- Moi Juulia! hän tervehti hieman ihmeissään, mutta näytti yhtäkkiä tajuavan mistä voisi olla kyse. Ei ollut uutta, että hän täällä yöpyi, mutta sitä ei ollut tapahtunut kuukausiin. Juulia oli varma, että näytti kohtalaisen surkealta, ja Päivi oivalsi. – Onko kotona vaikeeta?
- Et arvaakaan miten vaikeeta, Juulia huokaisi. – Isä kännäs sittenkin, niillä oli ihan järkyttävä riita menossa kun mä lähdin. Isä vissiin oli pölliny rahaa äidiltä ja näin pois päin. En mä uskatanu jäädä tonne yöks, kun niillä yhtäkkiä räjähti käsiin se usean kuukauden hiljasuus.
Päivi kuunteli hiljaisena kertomusta, jota Juulia vuodatti. Sana sanalta Juulian silmät sumentuivat. Yhtäkkiä hän itki raskaasti keskellä eteistä, sukkasillaan ja takki päällä, Vertin ja Päivin myötätuntoisten katseiden alla. Mutta hän ei siitä välittänyt. Kunhan sai tuntea olevansa turvassa. Sitä hänen kaipaamaansa turvaa ei oma koti kyennyt taaskaan tarjoamaan.
Päivi teki Juulialle sängyn vierashuoneen vuodesohvalle, tarjosi iltapalaa ja yöpuvun. Juuliasta tuntui röyhkeältä ottaa vastaan kaikki se huolenpito, mutta Päivi sivuutti hänen kommenttinsa siitä muistuttamalla, miten korvaamaton apu hän oli tallilla.
Vetäytyessään peiton alle aikaisemmin kuin normaalisti Juulia ei voinut enää estää myrskyä, joka sekoitti raivoisasti hänen päänsä täyteen ahdistavia ajatuksia. Uno-peli Vertin kanssa oli helpottanut, murta vain sen ajan kun peli oli käynyt. Riita, sen aiheuttama epätoivo ja pettymys sekä äsken kuullusta kirkaisusta kasvanut kauhu pyörivät päässä muodostaen tiukkaa solmua. Hän ei tiennyt miten ajatella sitä, muttai myöskään miten olla ajattelematta. Tuntui, ettei pää kestäisi enää pitkään. Levoton tunne seurasi uneenkin.
Kuva © S. Merikallio (cc by-nc-sa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti