15. Pikon testimaastoilu

Uusi asukas oli sopeutunut talliin hyvin. Ensimmäiset pari viikkoa olivat menneet ihmetellessä, mutta Piko tuli hyvin juttuun erityisesti Miken kanssa. Sirkushevosta muistuttava Piko ja metkuekspertti Mikke olivat sympaattinen parivaljakko.

Vertti ja Päivi olivat ratsastaneet ruunalla muutamia kertoja, Juulia oli kerran päässyt taluttamaan sitä ulkona. Tallipihaa edemmäksi ei kukaan ollut Pikon kanssa vielä lähtenyt, siksi Vertti puntaroi pitkään talutuksen ja ratsastuksen välillä.
- Mä en tiedä viittiikö tätä viedä maastoon ekaa kertaa selästä käsin, hän tokaisi.
Juulia syötti kuolaimet Sintille helposti.
- Me kävellään vaan, niin ihan hyvin sä voit ratsastaa ja tulla sit alas jos tarve vaatii, tyttö arveli. - Sä kävelet kuitenkin itse paljon hitaammin kuin Sintti.
- Totta. Kyllä mä nyt sen verran selässä pysyn, että ehdin ihan oma-alotteisesti alas, jos tilanne näyttää hankalalta, Vertti uskoi ja nosti lopulta satulankin ruunan selkään. Piko ei enää pahemmin vastustellut, hieman se vain nyrpisteli satulavyön kiristyksen aikana.

Juulia talutti Sintin edeltä ulos. Vertti poimi kypäränsä hyllyltä ja iski sen päähänsä samalla kun johdatti ratsuaan pihalle. Sintti jos mikä oli mainio johtajahevonen aina maastoon lähtiessä. Vertti nousi satulaan ja kiristi vyön. Piko katseli uteliaana ympärilleen, Sintti nuokkui tottuneesti paikoillaan Juulian lyhentäessä jalustimia reiän verran.
- Valmista? Juulia kysyi. Vertti nyökkäsi.

He ratsastivat tallin taakse, paikkaan, josta maastopolku alkoi. Piko jännittyi välittömästi, kun he suuntasivat puiden sekaan. Askel lyheni ja pää kohosi. Hieno homma. Vertti yritti istua itse niin rentona kuin pystyi, mutta hevonen jatkoi etenemistään kireänä kuin viulunkieli.
- Mennään vaa, Vertti houkutteli hevosta liikkeelle. Se asteli varovaisesti eteenpäin, mutta pikku hiljaa tempo tasaantui ja Piko uskaltautui kävelemään Sintin perään hieman reippaammin, varsinkin siinä vaiheessa, kun ruuna huomasi jäävänsä jälkeen.

- Tällä on kuulemma aika vähän maastoiltu, Vertti kertoi. - Just tän takia, kun se on aina vieraiden ratsastajien kanssa näin epävarma. Sillä maastossa käymisellähän se kaikkein parhaiten oppii siellä olemaan, ei sitä mitenkään muulla tapaa voi vähentää sitä säikkymistä.
- Sintti on niin konkari maastoilussa, ettei se hätkähtäis vaikka hirvi juoksis pusikossa! Juulia naurahti ja taputti ratsunsa kaulaa. He saapuivat pellon laitaan, keväisen kolkko aukea epäilytti Pikoa hetken.
- Sintin selkään voisi kieltämättä laittaa vaikka pikkulapsen ja käskeä hepan laukata tallin ympäri, niin molemmat tulis ehjänä takas, Vertti vannoi.
- Hei tota... voinko mä tuoda yhden kaverin ratsastaa Sintillä joku päivä? Juulia kysyi.
- Tuo ihmeessä, Vertti lupasi.
- Se ei oo ratsastanu ku pari kertaa elämässään, Juulia jatkoi.
- No ei se mitään. Tuota tammaa turvallisempaa vaihtoehtoa ei ratsastuksen opetteluun oo. Kuka kaveri, joku teidän koulusta?
- Joo... Yks Santtu...
- Vai niin, Vertti virnisti. Olikohan kyse mahdollisesti enemmän kuin kaverista? Hän ei kuitenkaan kysellyt enempää.

Puut sulkivat heidät pois pellonlaidasta. Kohta he olisivat tiellä. Piko alkoi rentoutua hieman, ja Verttikin sai välillä keskittyä muuhunkin kuin hevosen eteenpäin kannustamiseen. Hän kääri takkinsa hihoja kyynärpään yli, sillä kevätaurinko suoritti tehtäväänsä tehokkaasti.

Ratsukot kääntyivät takaisin tallille vievälle hiekkatielle. Vertti piti Pikoa hieman enemmän pientareen puolella kuin normaalisti tarvitsi.
- Ihanaa, kun tulee kesä, Juulia huokaisi. Aurinko pilkotti tielle juuri sopivan lämpimästi.
- Ja hyttyset ja ukkoset ja tappohelteet ja auringonpistokset, Vertti myötäili ihan piruuttaan.
- Ja jäätelö ja uittoretket ja lämpö ja rusketus ja mansikat, Juulia puolusteli.
- Okei. Voitit, Vertti tuhahti hymyillen. Ei hänellä oikeasti ollut mitään sitä vastaan, että lomat alkaisivat ja keli olisi lämmin. Suomi oli kesäyönä kauneimmillaan.

- Auto tulee, Juulia huomasi. Edestäpäin lähestyi tumman henkilöauton nokka.
- Ja kovaa! Vertti säpsähti.
Auton lähestyessä he näkivät sen etupenkeillä kaksi hieman heitä kumpaakin vanhempaa miestä, joista toinen nosti keskisormen pystyyn. Juuliakin ohjasi Sintin reunempaan.
- Noi ajaa ihan hemmetin kovaa, hän parahti. Vertti tunsi, miten Piko jännittyi.
Hevosten kohdalla auto teki mutkan heitä päin. Sintti hypähti sivulle, Piko seurasi esimerkkiä ja ryntäsi sen jälkeen muutaman askeleen pakokauhuista laukkaa pukittaen mennessään. Auto suhahti ohi jättäen kummatkin hevoset hypähtelemään levottomina. Piko hirnahti. Se oli kiilannut Sintin mennessään, ja Vertti oli hukannut molemmat jalustimet. Hän vilkaisi Juuliaa, joka tuijotti takaisin kalpeana. Sintti oli rauhoittunut hieman, Piko steppasi vielä levottomasti. Juulian kädet tärisivät, ja Verttikin tunsi, miten sydän hakkasi törkeää ylinopeutta.
- Saatanan hullut, hän sai ärähdettyä.
- Ne meinas ajaa päälle, Juulia sanoi ääni väristen, shokissa.

He laskeutuivat yhteistuumin satulasta ja jatkoivat matkaa taluttaen. Jalat vapisivat vielä vähän aikaa.
- Katoiksä rekkaria, Juulia tajusi silloin.
- Yritin, Vertti ilmoitti. - Vikasta numerosta en oo varma. Mut mä soitan poliisille sit kotona, näytti että noi oli vähän kännissä. Ja ajo taatusti kovempaa ku sitä sallittua viittäkymppiä!
Autoja ei tullut loppumatkalla vastaan enää ainuttakaan, mutta Piko oli säikympi kuin missään vaiheessa ennen auton kohtaamista. Se hyppi säännöllisesti takajaloilleen ja steppasi vauhkona pystymättä rauhoittumaan tavalliseen käynnin tahtiin. Vertti oli jo tuskastua koko hevoseen. Oliko toivo saada ruunasta kiva maastoratsu menetetty jo alkuunsa? Vasta tallipihassa Piko rauhoittui, ja Vertti rapsutti ruunan kaulaa.
- Saadaanko me enää sua oppimaan, että kentän ulkopuolella ei aina ole hengenvaarallista ratsastaa? hän huokaisi. Vasta siinä vaiheessa häneen iski se tosiasia, että he olisivat voineet vaikka kuolla kaikki neljä. Heikotti.
- Ei ollut täkäläisiä, sen verran hyvin mä nää autot tunnen, Vertti lohdutti. - Toivottavasti se oli niiden eka ja vika kerta näillä nurkilla!

13. Poni karkuteillä

- Hei! Juulia on täällä!
Saanan innostunut huudahdus yllätti Juulian heti, kun hän astui talliin. Satulahuoneen ovi oli auki, ja vanhalta sohvalta näki suoraan tallin ulko-ovelle. Juulia kurkkasi hymyillen varustehuoneeseen. Saana löhösi totuttuun tapaan sohvalla, ja rähjäinen nojatuoli toisessa nurkassa oli tällä kertaa Viljan pesä.
- What’s up bros? Juulia huikkasi.
- Moii, Vilja tervehti ilahtuneena.
- Teehän tilaa, Juulia vaati ja istahti sohvalle Saanan viereen. Oli mukava olla taas tallilla vanhassa porukassa. Muuttaminen pois kotoa omaan yksiöön oli ollut vaiheikas prosessi, mutta oli helpottavaa olla omassa kämpässä, vaikka isä olikin jälleen rauhoittunut. Ei siitä ikinä tiennyt. Nykyisin kymmenen minuutin bussimatka erotti hänet vanhasta, mutta hän pystyi hyvin käymään pari kertaa viikossa tallilla ja samalla kotona naapurissa. Kohta saisi hankittua jo ajokortinkin. 18 tulisi täyteen parin viikon kuluttua.

- Vieläkö Reija vihoittelee sulle? Juulia kysyi Viljalta.
- Mjoo… Vilja myönsi. – Kyllä se täällä ollessaan on ihan neutraalina, mut koulussa oon sille kuin ilmaa.
- Kyllä muakin ketuttais Reijan tilanteessa, ei millään pahalla sua kohtaan siis, Juulia ilmaisi mielipiteensä. – Mutta jos on hankkimassa omaa ponia, pakko siinä on itsekkäitä ratkaisuja tehdä.
- Niinpä. Omaa ponia ostaessa sen pitää olla just itteään miellyttävä ja itselle sopiva, ja pitää miettiä miksi haluaa sen oman ponin. Just sun tilanteessa sä hankit sen kehittyäkses. Poni on kuitenkin sen verta kallis, ettei Reija oikein voi olettaa sun ostavan Rikua ihan sen mieliks, Saana oli filosofisella tuulella.
- Niin se vaan kuvittelee, Vilja puuskahti. - Riku on ihana, mut mä haluan kehittyä. Näköjään se maksaa mulle pitkäaikaisen ystävyyden...
- Reija on tunneihminen. Jos se vois, se ostais itelleen kaikki maailman kodittomat poninreppanat. Mutta kannattaa sun se uusi poni ihan järkisyillä valita, Juulia mietti. – Hei, mun pitää päästä sanomaan Sintille moi!

He nousivat ylös ja siirtyivät tallikäytävän puolelle. Juulia haki katseellaan Sintin tutusta karsinasta. Hän tunsi kyynelten puskevan kurkkuun, kun tamma hörähti innoissaan hänet nähdessään. Suokkirouvalla oli ollut ikävä häntä. Juulia astui tamman luo ja silitti sen turpaa hymyssä suin. Oli koskettavaa, että jossain todella oli hevonen, joka kaipasi häntä.

Saana nojaili vieressä Ditan tyhjän karsinan oveen.
- Missä hei Vertti on? Juulia kysäisi.
- Lähti Ditan kanssa estevalkkaan. Ne on meinannu alottaa kisaamisen toukokuussa, Saana tiesi. Juulia nyökkäili.
- Aivan, aivan. Mites teillä kahdella, onko mitään uutta tapahtunut?
- Häh? Saana hämmentyi.
- Sulla ja Vertillä, Juulia tarkensi.
Saana puisteli päätään. – Älä nyt, ei meillä mitään oo meneillään…
Juulia virnisti, kun Saana kääntyi vaivautuneena Fionan puoleen.
- Sokeakin huomaa, että kyllä vaan on, hän jatkoi härnäämistä.
- Ja pyh.
Juulia ei ehtinyt enää vastata, sillä hän kuuli narahduksen takaansa ja kääntyi välittömästi ympäri. Mikke puski itseään ulos karsinastaan. Ennen kuin kukaan ehti reagoida, poni pääsi käytävälle ja karautti ulos ovesta takapäätään innokkaasti heitellen.
- Etkö sä sulkenu sitä ovea? Saana kysyi Viljalta, joka nosti kätensä ilmaan syyllisen näköisenä.
- Luulin sulkeneeni. Sori.
- Mitä te siinä tapitatte, Juulia puuskahti. Hän nappasi riimunnarun mukaansa ja lähti juoksemaan ulos. – Ottakaa vaikka kauraa mukaan.

Poni ei ollut lähtenyt kauas, vaan hölkkäili ratsastuskentän aidan viertä, kunnes kaarsi takaisin tallipihaan. Juulian nähdessään Mikke kuitenkin ampaisi pakoon kuin tykin suusta ja katosi Vertin talolle päin.
- Mikke! Elä kehtaa…
Poni jatkoi iloista kipitystään Juulian parahduksesta huolimatta. Se pysähtyi autotallin eteen vilkaisten tyttöjä vahingoniloisesti ja hävisi talon taakse.
- Tsiisus, Vilja ähkäisi. – Mun moka. Kiva jos toi nyt jää auton alle ja kuolee…
- Ei täällä niin paljon liikennettä oo, ei oo välitöntä hätää, Juulia rauhoitteli. – Kiinni se kuitenkin pitäis saada. Mieluiten ennen kuin Päivi ja Vertti tulee takasin.
Ämpäri seuranaan he lähtivät kävelemään ponin jälkien perään. Kavionpainaumat erottuivat lumesta yllättävän hyvin. Mikke oli kuitenkin suunnannut metsään, missä jäljittäminen ei ollutkaan enää niin helppoa.
- En mä tiedä minne tästä jatkuu! Vilja totesi, kun jäljet sekoittuivat ennestään tallottuun lumeen.
- Tossa on jotain. Ehkä, Juulia siristi silmiään. Ehkä hän erotti pienten kavioiden muotoja maasta. Tytöt jatkoivat talsimista metsikön läpi, kunnes he tajusivat tupsahtaneensa Juulian kotipihaan.
- Hei, me ollaan meillä, Juulia huudahti. – Minnekköhän Mikke on täältä mennyt.
Jäljet hävisivät hiekoitettuun pihatiehen. Juulia puisteli päätään ja meni ovelle. Äiti oli ehkä nähnyt ponin, jos oli yhtään katsellut pihalle.

Ovikello soi kolmesti vailla vastausta. Juulia kaivoi avaimet taskustaan ja avasi oven.
- Moi! Onko täällä ketään? hän huhuili. Tyhjä talo ei sanonut sanaakaan. Vilja ja Saana odottivat selän takana. Auto oli pihassa, mutta missä äiti oli?

- Ei täällä näköjään oo ketään, Juulia mutisi. Hän oli kyllä sanonut tulevansa käymään tänään, mutta äiti oli näköjään lähtenyt kuitenkin lenkille.
- Jatketaan, hän puuskahti lopulta. – Poni perhana pitää löytää. Ja ennen kaikkea saada kiinni.
Juulia oli heistä se aikuinen. Hän yritti pysyä tyynenä ja pitää ulkoisen olemuksensa järkähtämättömänä, mutta todellisuudessa häneenkin alkoi iskeä paniikki. Poni oli voinut ehtiä vaikka jäille, jotka eivät enää olleet vahvassa kunnossa. Tai loukata itseään metsissä juoksennellessaan.
- Mitä me nyt tehdään? Vilja murehti. Tyttöä painoi selvästi syyllisyys, eikä ihme. Mikke oli ovela aukomaan karsinanovia, jos lukon jätti auki.

Juulian taskussa särisi. Hän kaivoi Samsungin taskustaan ja tavasi soittajan nimen. Joko hyviä tai huonoja uutisia. Hän nielaisi ja nosti puhelimen korvalleen.
- Juulia.
- Moi kulta.
Äidin äänen kuuleminen oli helpottavaa, vaikka häntä ällötti tämän lässytys. Aikuiselle tyttärelle.
- Ootko jo matkalla tännepäin? äiti kyseli.
- Itse asiassa mä seison meidän kotipihassa, Juulia totesi ja katseli ympärilleen. – Missä sä oikein hiippailet?
- Kato kun teiltä oli poni karannut. Me on kai sit kuljettu ristiin, mä oon täällä tallin pihassa pikku ponin kanssa eikä näy ristin sielua. Viititkö tulla ottamaan tämän ponin haltuusi?
Tahaton hymy levisi Juulian kasvoille. Helpotuksen aalto valahti hänen lävitseen, ja hän tunsi vapisevansa. Polvet pettivät, ja Juulia kyykistyi.
- Mua ihan oikeesti pelotti, hän henkäisi. – Luojan kiitos se poni on kunnossa.
Hän vaikeni miettimään hetkeksi.
- Vai onko? hän lisäsi sitten hiljaa.
- Päällisin puolin. Tiedä sitten miten pahat henkiset vammat se sai, minä oon täällä isäs toppatakki ja leivontaessu päällä. Äiti nauroi, ja Juuliaion uskalsi naurahtaa. Hän katsoi Saanaa ja Viljaa ilahtuneena. Kaikki okei, huulet muodostivat ääneti.
- Luojan kiitos… Vilja huokaisi.

Juulia lopetti puhelun ja tunki kännykän taskunpohjalle. Sormet törmäsivät vanhaan elokuvalippuun. Tytöt palasivat takaisin tuloreittiään ja löysivät tallin pihalta Juulian äidin, joka käveli ympyrää taluttaen shetlanninponia päitsistä puristaen. Juulia otti ponin kiinni ja halasi äitiään.
- Moi, ja kiitos kauheesti. Pelotti jo, että se on lähteny jäälle tai jääny auton alle… hän mumisi.

He veivät ponin talliin ja lukitsivat karsinan oven huolella.
- Nyt et karkaa, Vilja uhosi.
- Pitää mennä kattomaan, ettei piirakka pala! äiti säikähti yhtäkkiä. Juulia rauhoitteli häntä.
- Ei savunnu mikään, kun kävin kotona.
- No hyvä. Tulkaa tytöt kaikki puolukkapiirakalle, äiti kutsui. Saana ja Vilja vilkaisivat toisiaan ja katsoivat Juulian äitiä innoissaan.
- Ilomielin, Vilja virnisti. – Kiitos kutsusta.
Äiti halusi tohveleineen kiertää tien kautta, mutta tytöt oikaisivat metsän läpi.
- Onneks ei pahemmin käyny, Vilja kiitteli.
- Niinpä. Ehkäpä sä muistat ensi kerralla tarkistaa sen lukon.
Juulia naurahti. Heillä oli ollut onnea.

08. Kun kaikki sortuu

Sintti seisoi hievahtamatta paikoillaan tarkkaillen sivusilmällä tulijaa. Hevonen kääntyi, kun Juulia vihelsi sille pujottautuessaan sisälle tarhaan. Tamma hörähti ja asteli laiskasti hänen luokseen.
- Sintti…
Juulia nojautui hevoseen haudaten kasvonsa sen harjaan. Sekavat ajatukset pyörivät päässä. Pettymys, pelko ja viha aaltoilivat hänessä kilpaa. Juuri kun kaikki oli näyttänyt valoisammalta, se tapahtui taas. Kaikki parin viime kuukauden aikana rakentunut hauras toivo romahti hetkessä ja valui olemattomiin.

Juulia istahti nurmikolle, ja Sintti hapuili turvallaan hänen hiuksiaan. Hän pyöritteli sormellaan pitkää ruohonkortta ja tuijotti lasittuneesti metsää. Kaiken toivon sai heittää menemään. Kuluneet kuukaudet eivät olleetkaan muuttaneet tilannetta millään lailla. Ne olivat valehdelleet kaiken muuttuneen, mutta se olikin vain tavallista parempi välikausi.

Hän istui siinä paikoillaan, pitkään. Kun alkoi paleltaa, ja iltakin oli hämärtymään päin, hän nousi, puisteli ruohon farkuistaan ja lähti tallia kohti. Voisi mennä auttamaan iltatallissa sen sijaan, että murehti vain laitumella. Oli kysyttävääkin. Juulia laahusti tallin ovelle ja astui sisään jättäen olkalaukun penkille. Hän silmäili karsinoita ja näki Vertin harjaamassa Dittaa.
- Moi, Juulia sanoi hiljaa ja siirtyi karsinan ovelle.
- Terve, Vertti vastasi iloisesti, mutta vakavoitui äkkiä katsoessaan Juuliaa. Punoittavat silmät selvästi paljastivat, ettei kaikki ollut kunnossa.
- Mikä on? Vertti kysyi huolestuneena.
- Ne riitelee taas. Ja pahasti. Isä on taas juonu, sittenkin, Juulia mutisi. Vertti ei voinut arvatakaan, millainen helvetti oli irti vain kolmensadan metrin päässä iltaan rauhoittuvasta tallista.
- Harmi, poika huokaisi. – Mä oon pahoillani sun…
- Lopeta. Keksi mulle jotain tekemistä, Juulia pyysi. – Mä autan missä vaan, kunhan saan vaan tehdä jotain järkevämpää kuin haahuilla tarhan ja tallin väliä.
Vertti katseli ympärilleen epäröiden.
- No… Jos se yhtään sua auttaa... Sä voit vaikka lähteä jo hakemaan hevosia sisälle. Mä tulen kohta mukaan.
Juulia nyökkäsi, noukki riimunnarun naulasta ja lähti kävelemään ovelle.
- Yks juttu vielä, hän totesi laukkunsa nähdessään ja kääntyi ympäri. – Saanko mä jäädä teille yöks?
- Toki, Vertti lupasi.
- Kiitos!
Vaikka Juulia tiesi olevansa aina tervetullut, oli myöntävä vastaus kuin pelastusrengas. Helpotus valtasi hänet aaltona päästä varpaisiin. Ei tarvitsisi mennä kotiin tänään. Hän oli valmistautunut, ottanut jo kotoa lähtiessään koulukirjat ja vaihtovaatteet laukkuun.

Riimunnarua heilutellen Juulia käveli tarhoille. Sintti oli aidan luona vastassa, ja hän lähti ensimmäiseksi viemään suomenhevosta talliin. Syvenevä hämärä leijui ympärillä. Kello oli jo yli seitsemän.

Kaviot kolahtelivat betonilattiaan, kun Juulia talutti Sintin karsinaansa. Tamma löysi välittömästi vastajaettujen iltaheinien luokse. Vertti kumosi Ditan ruokakuppiin sen leseseosta.
- Tuutko hakee Jesterin ja Rikun? Juulia kysyi. Hän ei yksin saisi molempia tuotua, ja yksitellen hakeminenhan ei ruunille käynyt päinsä.
- Joo, ihan sekunti. Vertti heitti riimunnarun olalleen ja lähti seuraamaan häntä.

Matkalla tallipihan poikki pojan askelten ääni katkesi Juulian takaa, yllättäen. Hän pysähtyi itsekin ja vilkaisi Verttiä olkansa yli. Poika tuijotti kalpeana jonnekin.
- Mitä nyt? Juulia hämmästyi. – Aaveenko näit?
- En mä tiedä, Vertti nielaisi. – Sellanen valkonen välähdys tuolla metässä. Meni jo. Ehkä mä kuvittelin.
- Oikeesti?
- Jotain mä näin. En tiiä. Mut saman mä näin joskus viime kuussa parikin kertaa…
Juulia puisteli epäuskoisena päätään. Mutta metsästä kantautuva kirkaisu sinetöi Vertin näkemän. Poika oli vitivalkoinen, ja Juuliaankin hiipi kauhu. Kirkaisu kaikui korvissa pitkään ja värisi jääkylmänä selkäytimessä.
- Haetaan hepat ja vähän äkkiä, Juulia mumisi ja lähti puolijuoksua tarhoille. He veivät ensin Rikun ja Jesterin talliin ja palasivat hakemaan Miken sekä Fionan. Hevoset hermoilivat narun päässä aistiessaan heidän levottomuutensa.
- Ei muuten, mut toi sama on tapahtunut aiemminkin, Vertti suhahti.

Mun pää on vaan sekasin kaikesta, Juulia yritti vakuuttaa itselleen, tolle on varmasti ihan luonnollinen selitys. Jotain erityisen ahdistavaa kirkaisussa kuitenkin oli. Hevosten iltaheinät jaettiin kaikessa hiljaisuudessa. Vertti teki nopean tarkistuksen tallissa ennen lähtöä, Juulia nosti laukun olalleen ja painoi valot pois päältä. He vetäytyivät ulos tallista ja Vertin saatua oven lukkoon juoksivat talolle.

Päivi tuli keittiöstä, kun Juulia jätti kenkänsä naulaiden alle.
- Moi Juulia! hän tervehti hieman ihmeissään, mutta näytti yhtäkkiä tajuavan mistä voisi olla kyse. Ei ollut uutta, että hän täällä yöpyi, mutta sitä ei ollut tapahtunut kuukausiin. Juulia oli varma, että näytti kohtalaisen surkealta, ja Päivi oivalsi. – Onko kotona vaikeeta?
- Et arvaakaan miten vaikeeta, Juulia huokaisi. – Isä kännäs sittenkin, niillä oli ihan järkyttävä riita menossa kun mä lähdin. Isä vissiin oli pölliny rahaa äidiltä ja näin pois päin. En mä uskatanu jäädä tonne yöks, kun niillä yhtäkkiä räjähti käsiin se usean kuukauden hiljasuus.
Päivi kuunteli hiljaisena kertomusta, jota Juulia vuodatti. Sana sanalta Juulian silmät sumentuivat. Yhtäkkiä hän itki raskaasti keskellä eteistä, sukkasillaan ja takki päällä, Vertin ja Päivin myötätuntoisten katseiden alla. Mutta hän ei siitä välittänyt. Kunhan sai tuntea olevansa turvassa. Sitä hänen kaipaamaansa turvaa ei oma koti kyennyt taaskaan tarjoamaan.

Päivi teki Juulialle sängyn vierashuoneen vuodesohvalle, tarjosi iltapalaa ja yöpuvun. Juuliasta tuntui röyhkeältä ottaa vastaan kaikki se huolenpito, mutta Päivi sivuutti hänen kommenttinsa siitä muistuttamalla, miten korvaamaton apu hän oli tallilla.

Vetäytyessään peiton alle aikaisemmin kuin normaalisti Juulia ei voinut enää estää myrskyä, joka sekoitti raivoisasti hänen päänsä täyteen ahdistavia ajatuksia. Uno-peli Vertin kanssa oli helpottanut, murta vain sen ajan kun peli oli käynyt. Riita, sen aiheuttama epätoivo ja pettymys sekä äsken kuullusta kirkaisusta kasvanut kauhu pyörivät päässä muodostaen tiukkaa solmua. Hän ei tiennyt miten ajatella sitä, muttai myöskään miten olla ajattelematta. Tuntui, ettei pää kestäisi enää pitkään. Levoton tunne seurasi uneenkin.

Kuva © S. Merikallio (cc by-nc-sa)

03. Tutustumismaastoilu

Sintti torkkui seisaallaan, kun Juulia harjasi tammaa perusteellisesti. Irtokarvaa leijui ilmassa. Lautanen ja takajalka vielä, ja Sintti olisi täydellisen putipuhdas. Juulia silitteli hevosta vapaalla kädellään.
- Oot kohta niin hienona, että kaikki tallin hevoset kadehtii sua! hän vannoi. Sintti liikautti korvaansa laiskasti.

Juulia rakasti tätä hevosta. Hän oli käynyt Pihkarinteessä vuosikaudet, siitä asti kun oli 11-vuotiaana muuttanut naapuriin. Aluksi hän oli hoitanut lähinnä Sinttiä, ja vaikka ajan myötä hänen toimenkuvansa laajeni muihinkin tallihommiin, Sintti oli yhä se ykkönen.
- Mitä sanosit maastolenkistä, poni? hän mietti ääneen.

Tallikäytävän betonilattia kopisi, kun joku talutti hevostaan sisään. Juulian näkökenttään käveli ensin vieras tyttö, jonka perässä tepasteli haflingertamma korvat höröllä. Tyttö talutti ponin vastapäiseen karsinaan, irrotti riimunnarun päitsistä ja palasi käytävälle. Hän oli jo menossa varustehuoneelle päin, mutta astui sitten Sintin karsinan ovelle.
- Moi, tyttö sanoi. – Tota… Kuulinko mä oikein että sä ajattelit lähteä maastoon?
- Sä oot Saana, vai? Juulia kysyi.
Tyttö nyökkäsi. – Kyllä.
- Mä oon Juulia. Niin mä vähän meinasin että vois lähteä, Juulia mietti.
- Hei, mahtavaa! Mä kun ajattelin että ois kiva mennä maastossa käymään tänään… niin voisitko sä vähän näyttää reittejä? Saana pyysi.
- Totta kai, sano kun oot saanu ponisi valmiiks niin voidaan mennä.
- Juu!

Saana meni hakemaan Fionan harjapakkia, ja Juulia seurasi perässä. Hän nappasi Sintin suitset koukusta ja palasi hevosen luokse.
- Mennään ilman satulaa, hän jutteli tammalle. Sintti hörisi ja puhalsi Juulian poskelle. Suomenhevostamman huomionosoitukset lämmittivät mieltä. Tiesi merkitsevänsä jotain hevoselle, ja se oli paras palkinto mitä siltä voi saada.

Saana oli saanut Fionan harjattua ja haki poninsa varusteet.
- Mä voisin muuten mennä ilman satulaa, mutta jos ottaa yhtään askelta laukkaa, ei tuu mitään, niin hyvä mun tasapaino ei ole, Saana totesi. – Fiona ei mikään säikky oo, mutta ei sitäkään tiedä jos vieras maasto pelottaa.
Hän heitti satulan tamman selkään ja kiristi vyön. Vielä suitset päähän. Tytöt hakivat kypäränsä kaapeistaan, ja Juulia talutti Sintin edeltä tallipihaan. Hän ponnisti itsensä kevyesti selkään. Vuosien harjoittelu oli tuottanut tulosta. Hän tunsi itsensä välillä ihan intiaaniksi.
- Aika hienosti, Saana arvioi.
- Tekniikkalaji, Juulia tokaisi ja heilutteli jalkojaan. Tennarit olivat joskus edellisessä elämässään olleet valkoiset.

Saana nousi satulaan ja kiristi vyön.
- Voidaan mennä, hän sanoi. Juulia kannusti Sintin liikkeelle, ja he kiersivät käynnissä tallin taakse.
- Täältä lähtee pisin reitti, Juulia esitteli, kun suomenhevonen asteli metsään johtavalle, leveälle polulle. Osa puista oli jo hyvästelemässä kesää ja pudotteli keltaisia lehtiään polun varrelle. Aamu oli ollut kylmä, mutta auringonpaiste oli nostanut iltapäivällä lämpötilan lähes kahteenkymmeneen asteeseen. Juulia kääri raidallisen hupparinsa hihoja ylemmäksi. Syksy hiipi kohti, ei sitä pysäyttettyä saanut.

Hevosten kävellessä Saana kertoi elämästään ennen muuttoa. Hän oli saanut Fionan aloittaessaan kahdeksannen luokan, ja tamma oli asunut ratsastuskoululla.
- Aika iso muutoshan tää on, ensinnäkin että porukkaa on niin vähän. Ja tunneilla kävin kaksi tai kolme kertaa viikossa, nyt on sitten ihan itsenäistä, Saana pohti.
- Päivi on kokenut ratsastaja, ja se on silloin tällöin pitänyt jonkinsorttista ohjausta meille. Vertti käy välillä estevalmennuksissa lähempänä kaupunkia. Eli kyllä täälläkin on mahollisuudet jonkin tasoiseen opetukseen, kyllä Päivi tietää mistä puhuu vaikkei siihen koulutettu ole. Ja trailerin saa vuokralle, jos tarve, Juulia kertoi.
- Kiva kuulla! Saana innostui. – Onko täällä muuten jotain hyviä laukkapätkiä?
- Vähän matkan päässä on tulossa. Mitä luulet, haluatko sä laukata sen vai onko Fiona riskiryhmää vieraissa maastoissa?
- Ei riskin häivää, Saana ilmoitti. – Vauhtiahan riittää, mutta kyllä se hidastaa sitten kun pyytää, eikä se mikään säikkykään oo.
- Selvä! Jos ravataan vähän matkaa ensin, Juulia ehdotti.
- Ilman muuta.
Sintti siirtyi reippaaseen raviin Fiona perässään. Juulia piti tamman askeleista, niissä ei pomppinut mihinkään suuntaan vaikka olisi yrittänyt. Sintin selkäkin oli täydellinen ilman satulaa ratsastukseen. Ja luonne, ennen kaikkea! Luotettavan suomenhevosen selässä ei tarvinnut pelätä mitään. Juulia antoi Sintin ravata omaa tahtiaan ja nautti hetkestä. Kaviot tömähtelivät rytmikkäästi maahan, aurinko lämmitti selkää.

- Tossa mutkan takana vaihtuu pelloksi, me on siinä yleensä laukattu koko suora.
Hevoset kääntyivät mutkasta, ja edessä aukesi näkymä pienelle pellolle. Sintti tiesi paikan, eikä tammaa tarvinnut kahdesti käskeä, että se lähti kiitämään polkua pitkin. Fiona seurasi nanosekunnin päästä esimerkkiä ja spurttasi perään. Juulia piti kiinni harjasta ja nojasi eteenpäin. Ilmavirta pusersi vedet silmistä, mutta hän ei antanut sen haitata. Vauhdin huuma ei kestäisi kauaa, sillä hevoset piti rauhoitella hyvissä ajoin ennen risteystä.
- Hiljennetään, Juulia huusi ja pidätteli Sinttiä. Tamma siirtyi hieman nyreissään, mutta vanhasta tottumuksesta, raviin. Juulialla oli muutaman askeleen ajan työ pysyä kyydissä, sillä laukan jälkeinen ravi oli pahin. Sintin meno tasoittui nopeasti. Fiona oli myös rauhoittunut raviin. Juulia vilkaisi Saanaa.
- Mahtavaa, tämä huudahti ja taputti poninsa kaulaa.

Pelto jatkui vasemmalla, oikealla puolella alkoi metsikkö. Polku päättyi isomman hiekkatien risteykseen, ja Juulia käänsi Sintin vasemmalle. He jatkoivat ravaten tien reunaa pitkin.
- Tässä kulkee autoja välillä, pitää olla varovainen, Juulia neuvoi. – Lähiseudun porukka onneksi tietää ajaa hiljaa täällä, mut kuitenkin.
Mikke oli kerran pelästynyt autoa Juulian taluttaessa sitä maastossa. Hän ei halunnut muistella sitä operaatiota, jonka karannut poni oli aiheuttanut.
- Fiona on aika lailla liikennevarma, Saana sanoi. – Koululla maastoiltiin välillä ihan lähellä maantietä, ja tallialueenkin vieressä meni pienempiä autoteitä.

Hevoset ravasivat reippaasti tien reunaa pitkin. Pian haarautuisi taas pienempi polku.
- Kohta käännytään – hups! Juulia huudahti. Ennen kuin hän tajusikaan, jysähti, ja hän oli selällään hiekkatiellä. Kääntyminen Saanan puoleen oli ollut liian tiukka Sintin väistäessä yhtäaikaa kuoppaa. Juulialla oli yhä ote ohjista. Hän makasi maassa jalat suorana Sintin vatsan alla ja nauroi vedet silmissä.
- Sattuko? Saana kysyi. Fiona oli pysähtynyt ihan viereen.
- Vähän vaan tärähti… Juulia vakuutteli ja nousi istumaan. – Auts. Vähän selkään koskee. Sen siitä saa kun luottaa hevoseensa liikaa!
- Suosittelen, Saana nauroi taputtaessaan turvaliiviään.
Juulia kampesi itsensä hieman kivuliaasti takaisin selkään. Pikku tärähdys, ei kummempaa. Kun he kääntyivät polulle, selkä oli jo unohtanut tapahtuneen.
- Tuolla on järvi ja uittoranta, Juulia osoitti oikealle, missä metsän siimeksessä näkyi vesi. Sintti ainakin tykkäsi uida. Juulia itse ei ollut mikään vesipeto, mutta hevosten kanssa hän kyllä suostui talviturkkinsa heittämään.
- Oi, kiva! Saana riemastui. – Mä en tiiäkkö oo ikinä uittanu hevosia…
- Ensi kesänä uitat! Juulia vannoi. – Ellei mennä saman tien?
- Ei kiitos, mä odotan mieluummin helteitä, Saana naurahti. – Tai… Miten ois avantouitto keskellä kylmintä keskitalvea?
- Ei kiitos! Juulia nauroi. Hän oli helpottunut, ja syystä: Saana oli kaukana nirppanokasta, jota Reija epäili. Muutkin tytöt pitäisivät hänestä varmasti.

Kuva © mikepow (cc by-nc-sa 2.0)