Santtu seurasi katseellaan kuoppaista, huonosti aurattua tietä.
- Näin korvessako se on? hän ihmetteli.
- Jep. Kuvittele, mä jopa asuin täällä vielä viime vuonna! Juulia kauhisteli teatraalisesti. - Mut on tää kyllä ihanaa nyt ku on ajokortti. Ja auto.
Santtu tiesi, että Juulia ärsytti ihan tahallaan. Hän itse täyttäisi 18 vasta elokuussa.
- Onks tää nyt ihan nurinkurista, ku muija kyytsää kundia autollaan eikä toisinpäin, hän naurahti.
- Tasa-arvo kunniaan, Juulia tuhahti ja käänsi auton risteyksestä tallipihaan.
Tummahiuksinen tyttö käveli pihassa, hänellä oli narun päässä vaaleanruskea pieni hevonen. Tyttö käänsi päätään auton suuntaan heti kuullessaan renkaiden rahinan ja nosti keltaiset Ray-Banit otsalleen. Juulia pysäytti auton rapaisen kevytmoottoripyörän viereen ja sammutti moottorin. He astuivat ulos jääkylmään auringonpaisteeseen.
- Terve! tumma tyttö huikkasi. - Jopas nyt Juulia, ooksä hankkinu auton? Ja... miehen?
- Santtu mikään mies oo, Juulia nauroi. - Se on vasta seittemäntoista. Ja ihan kaveri vaan.
- Mä täytän kyllä heinäkuussa...
- No eniveis. Moi sullekin, tyttö nyökkäsi Santulle tervehdykseksi. Hän heilautti kättään vastaukseksi. Hän toivoi voivansa joskus olla Juulialle muutakin kuin ihan kaveri vaan, mutta ei tiennyt, mitä tyttö hänestä oikeastaan ajatteli. Kun se puhui niin paljon siitä Vertistäkin, joka ilmeisesti täällä tallilla pyöri. Toivottavasti nekin sitten olivat ihan kavereita vaan.
Vieras tyttö seurasi tarkkaavaisesti katseellaan, kun Juulia johdatti Santun sisälle talliin.
- Missä se sun hevonen on, Santtu uteli. Juulia suoritti pikaisen tarkastuskierroksen käytävällä.
- Ulkona, hän vastasi. - Mennään hakemaan.
Tyttö nappasi päättäväisesti narun koukusta ja lähti marssimaan ulos. Santtu seurasi perässä muutamankymmenen metrin matkan aitaukselle.
- Oota sä tässä, Juulia pyysi ja pujahti sisälle aitaukseen. Santtu ei olisi ikinä uskaltanut. Vapaat hevosethan voisivat vaikka juosta päälle. Mutta Juulia asteli määrätietoisesti tummanruskean hevosen luokse ja otti sen kiinni, minkä jälkeen molemmat lähtivät kävelemään takaisin Santtua kohti. Kauempana vaelteli isompi ja sirorakenteisempi ruskea hevonen, jonka päällä oli siniruudullinen viltti.
Juulia avasi portin ja talutti hevosen ulos. Santtu väisti. Hevosella oli lempeä ilme, mutta se oli vieressä paljon isomman näköinen kuin ne kaukaa katsottuna vaikuttivat.
- Haluksä taluttaa? Juulia kysyi.
- Emmä tiiä... Jos se karkaa... Santtu epäröi. Tai syö mut, teki mieli lisätä.
- Tää ei kuule lähde yhtään mihinkään. Mua se ainaki seuraa ku koira, mä voin kävellä vieressä, Juulia lupasi ja samassa hän tunkikin jo narua Santun käteen. - Talutat aina vasemmalta puolelta hevosta. Oikeella kädellä pään alta kiinni ja vasemmalla täältä kauempaa, näin.
Siinä hän sitten yhtäkkiä seisoi, piteli narua, naru piteli hevosta. Niin pienellä hän hallitsi jotain niin suurta. Santtu lähti varovaisesti kävelemään ja tunsi itsensä yhtäkkiä omituisella tavalla vahvaksi pidellessään vain kevyttä narua käsissään. Hevonen totteli häntä, joskin Juulia kulki vieressä hevosen toisella puolella.
- Tää on siis Sintti, tyttö selitti. - Ei mun oma hevonen, mutta melkein. Mä oon hoitanu sitä monta vuotta.
- Ootko varma, ettei se tapa mua, Santtu naurahti levottomasti.
- Oon. Tuu nyt vaan.
He kävelivät hevosen kanssa talliin, ja Juulia vei Sintin koppiin. Hevonen suostui ihmeen tyynesti asettumaan pieneen tilaan, ja Juulia pyysi Santun perässään. Hän seurasi hieman epäröiden - hevonenhan voisi helposti litistää heidät.
Hetken kuluttua Santtu löysi kuitenkin itsensä harjaamasta hevosta. Se oli rauhallinen, ainakin Juulian läsnäollessa, ja epävarmuus hiipui pikku hiljaa.
- Sintti ja Santtu. Mikä pari, Juulia virnisti. Ja katosi jonnekin. Hitto vie, mitä jos tää nyt murhaa mut, kun todistaja poistui paikalta, Santtu hermostui. Saisi tyttö tulla äkkiä takaisin, ennen kuin eläin saisi mitään typerää päähänsä. Santtu kuitenkin nieli urheasti pelokkaat ajatuksensa ja jatkoi hevosen harjaamista. Hän kuuli Juulian juttelevan seinän takana jollekin, luultavasti sille tummahiuksiselle tytölle. Sen hevonen katseli Santtua uteliaana omasta kopistaan.
Juulia palasi kantaen jotain käsivarsillaan.
- Satula ja suitset, tyttö esitteli työntyessään karsinan puolelle. - Tää laitetaan tähän näin, ja sitten huopa suoraksi ja vyö kiinni.
Santtu seurasi kunnioittavasti Juulian tyynen varmaa hyörimistä hevosen ympärillä. Laittaessaan Sintille suitsia tyttö jopa tunki kätensä hevosen suuhun - sehän oli melkein kuin työntäisi päänsä leijonan kitaan. Santtu muisti vieläkin, millainen jälki oli yläasteaikaisen luokkakaverin käsivarressa punoittanut, kun tytön oma poni oli purrut. Sintti ei näyttänyt vihaiselta, mutta ei sitä tiennyt. Suitset näyttivät monimutkaisilta, ja Santun pää meni sekaisin siinä vaiheessa, kun Juulia esitteli jotain turpahihnoja hänelle.
- Sori. Ihan hepreaa, Santtu mutisi. Tavallaan hävetti olla niin tietämätön. Sen Vertin kanssa Juulia varmaan puhui päivät pitkät syvällisiä ja henkeviä hevosasioita. Santtu vain oli ihan tuppisuuna ja katseli ymmällään. Pitäisikö alkaa ihan vaikka lukea hevoskirjallisuutta?
Hemmetti, juttuhan alkoi kuulostaa ihan kuin hän vain yrittäisi tehdä Juuliaan vaikutukseen kiinnostuksellaan hevosia kohtaan. No, oli pakko myöntää sen olevan Santulle osasyy, mutta hevoset ihan oikeasti kiehtoivat häntä. Se hetki, kun hän oli taluttanut Sinttiä ensimmäistä kertaa, oli ollut tavallaan erittäin hieno. Santtu oli monestikin katsellut telkkarista ratsastusta, ja siellä ne miehetkin kilpailivat siinä missä naisetkin, hallitsivat täydellisesti isoja ja villejä eläimiään. Se oli kunnioitettavaa, ja Santtu oli jo ottanut ensimmäisen askeleen.
- Kypärä päähän ja menoksi!
Juulia ojensi Santulle mustan pottapäähineen, jonka hän asetteli hiustensa päälle. Vähän eri tyyliä kuin kiekkokypärä. Onneksi kaverit eivät olleet näkemässä. Juulia talutti hevosen käytävälle ja ojensi suitsista lähtevät narut Santulle.
- Ohjista otetaan samalla lailla kun riimunnarusta. Mennään vaan ulos, kentälle.
Juulia lähti edellä, eikä Santun auttanut kuin seurata. Hevonen tuli kiltisti perässä. Jännitti. Santtu oli ratsastanut vain kahdesti aikaisemmin, ja viimeisimmästä kerrasta oli yli vuosikymmenen verran.
- Ootko sä tippunu montaki kertaa? hän kysyi Juulialta, kun tyttö ohjasi heidät kentän keskelle ja pysäytti hevosen.
- En jaksa laskee. Sintiltä aika monesti ihan omaa typeryyttä, Juulia naurahti. Hän varmaan huomasi Santun pelästyneen ilmeen, koska jatkoi pian. - Ja tässä sitä ollaan edelleen. Luut on tähän mennessä pysyneet ihan ehjänä kaikki. Ihan tosi, ei tuo sua tapa, ei ikinä. Ja lumi pehmustaa aika hyvin, jos satut tippumaan.
Hevosen selkään nouseminen oli vaivalloista, mutta pian Santtu siellä istui. Korkeammalla kuin pitkään aikaan. Juulia neuvoi, kuinka ohjista pidettiin oikein ja missä jalan piti olla, ja siirtyi sitten hevosen pään viereen. Tuli kuninkaallinen olo, joka hävisi kuitenkin saman tien, kun Sintti lähti kävelemään Juulian pitäessä kiinni. Sen sijaan hän tunsi olevansa täysin tuon eläimen armoilla. Hän ei voisi mitään, jos se nyt lähtisi täyttä kiitoa karkuun ja hyppäisi aidan yli metsään.
- Sintti on maailman kiltein, joko uskot, Juulia hymähti.
- Melkein... Santtu mutisi.
- Haluutko ravata? tyttö kysyi.
- Onko se vaikeeta? Santtu epäröi.
- Ei. Sintillä on tosi tasanen ravi. Varsinkin jos kevennät siellä silleen että nouset aina joka toisella askeleella irti satulasta. Kokeile vaikka käynnissä ensin.
Santtu kokeili. Tuntui tyhmältä, mutta ei se vaikeaa ollut.
- Okei, ravataan vähän. Napauta jaloilla pikkasen niin Sintti tietää lähteä, Juulia neuvoi. Santtu teki työtä käskettyä, ja hevonen nopeutti tempoaan. Hetken aikaa Santtu vain hölskyi kyydissä, ravi oli liian reipasta ja pomppivaa, käveleminen oli ollut paljon kivempaa.
- Kokeile keventää, Juulia vinkkasi. Ravissa ylös-alas tahti löytyi yllättävän helposti, ja matkustuksesta tuli heti mukavampaa. Santun arvostus kilparatsastajia kohtaan oli kuitenkin jo pompannut pilviin. Kauanko kestäisi, että hänellä olisi kontrolli, eikä hevonen veisi ihan miten sattuu?
Oli miten oli, kaikessa kammottavuudessaankin oli ihan hauskaa ratsastaa. Juulia neuvoi, miten Sintin saisi jarruteltua käyntiin, ja väläytti upean hymyn. Sekin vielä. Santtu hymyili takaisin.
- Ei se niin karmeeta ollukkaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti