15. Pikon testimaastoilu

Uusi asukas oli sopeutunut talliin hyvin. Ensimmäiset pari viikkoa olivat menneet ihmetellessä, mutta Piko tuli hyvin juttuun erityisesti Miken kanssa. Sirkushevosta muistuttava Piko ja metkuekspertti Mikke olivat sympaattinen parivaljakko.

Vertti ja Päivi olivat ratsastaneet ruunalla muutamia kertoja, Juulia oli kerran päässyt taluttamaan sitä ulkona. Tallipihaa edemmäksi ei kukaan ollut Pikon kanssa vielä lähtenyt, siksi Vertti puntaroi pitkään talutuksen ja ratsastuksen välillä.
- Mä en tiedä viittiikö tätä viedä maastoon ekaa kertaa selästä käsin, hän tokaisi.
Juulia syötti kuolaimet Sintille helposti.
- Me kävellään vaan, niin ihan hyvin sä voit ratsastaa ja tulla sit alas jos tarve vaatii, tyttö arveli. - Sä kävelet kuitenkin itse paljon hitaammin kuin Sintti.
- Totta. Kyllä mä nyt sen verran selässä pysyn, että ehdin ihan oma-alotteisesti alas, jos tilanne näyttää hankalalta, Vertti uskoi ja nosti lopulta satulankin ruunan selkään. Piko ei enää pahemmin vastustellut, hieman se vain nyrpisteli satulavyön kiristyksen aikana.

Juulia talutti Sintin edeltä ulos. Vertti poimi kypäränsä hyllyltä ja iski sen päähänsä samalla kun johdatti ratsuaan pihalle. Sintti jos mikä oli mainio johtajahevonen aina maastoon lähtiessä. Vertti nousi satulaan ja kiristi vyön. Piko katseli uteliaana ympärilleen, Sintti nuokkui tottuneesti paikoillaan Juulian lyhentäessä jalustimia reiän verran.
- Valmista? Juulia kysyi. Vertti nyökkäsi.

He ratsastivat tallin taakse, paikkaan, josta maastopolku alkoi. Piko jännittyi välittömästi, kun he suuntasivat puiden sekaan. Askel lyheni ja pää kohosi. Hieno homma. Vertti yritti istua itse niin rentona kuin pystyi, mutta hevonen jatkoi etenemistään kireänä kuin viulunkieli.
- Mennään vaa, Vertti houkutteli hevosta liikkeelle. Se asteli varovaisesti eteenpäin, mutta pikku hiljaa tempo tasaantui ja Piko uskaltautui kävelemään Sintin perään hieman reippaammin, varsinkin siinä vaiheessa, kun ruuna huomasi jäävänsä jälkeen.

- Tällä on kuulemma aika vähän maastoiltu, Vertti kertoi. - Just tän takia, kun se on aina vieraiden ratsastajien kanssa näin epävarma. Sillä maastossa käymisellähän se kaikkein parhaiten oppii siellä olemaan, ei sitä mitenkään muulla tapaa voi vähentää sitä säikkymistä.
- Sintti on niin konkari maastoilussa, ettei se hätkähtäis vaikka hirvi juoksis pusikossa! Juulia naurahti ja taputti ratsunsa kaulaa. He saapuivat pellon laitaan, keväisen kolkko aukea epäilytti Pikoa hetken.
- Sintin selkään voisi kieltämättä laittaa vaikka pikkulapsen ja käskeä hepan laukata tallin ympäri, niin molemmat tulis ehjänä takas, Vertti vannoi.
- Hei tota... voinko mä tuoda yhden kaverin ratsastaa Sintillä joku päivä? Juulia kysyi.
- Tuo ihmeessä, Vertti lupasi.
- Se ei oo ratsastanu ku pari kertaa elämässään, Juulia jatkoi.
- No ei se mitään. Tuota tammaa turvallisempaa vaihtoehtoa ei ratsastuksen opetteluun oo. Kuka kaveri, joku teidän koulusta?
- Joo... Yks Santtu...
- Vai niin, Vertti virnisti. Olikohan kyse mahdollisesti enemmän kuin kaverista? Hän ei kuitenkaan kysellyt enempää.

Puut sulkivat heidät pois pellonlaidasta. Kohta he olisivat tiellä. Piko alkoi rentoutua hieman, ja Verttikin sai välillä keskittyä muuhunkin kuin hevosen eteenpäin kannustamiseen. Hän kääri takkinsa hihoja kyynärpään yli, sillä kevätaurinko suoritti tehtäväänsä tehokkaasti.

Ratsukot kääntyivät takaisin tallille vievälle hiekkatielle. Vertti piti Pikoa hieman enemmän pientareen puolella kuin normaalisti tarvitsi.
- Ihanaa, kun tulee kesä, Juulia huokaisi. Aurinko pilkotti tielle juuri sopivan lämpimästi.
- Ja hyttyset ja ukkoset ja tappohelteet ja auringonpistokset, Vertti myötäili ihan piruuttaan.
- Ja jäätelö ja uittoretket ja lämpö ja rusketus ja mansikat, Juulia puolusteli.
- Okei. Voitit, Vertti tuhahti hymyillen. Ei hänellä oikeasti ollut mitään sitä vastaan, että lomat alkaisivat ja keli olisi lämmin. Suomi oli kesäyönä kauneimmillaan.

- Auto tulee, Juulia huomasi. Edestäpäin lähestyi tumman henkilöauton nokka.
- Ja kovaa! Vertti säpsähti.
Auton lähestyessä he näkivät sen etupenkeillä kaksi hieman heitä kumpaakin vanhempaa miestä, joista toinen nosti keskisormen pystyyn. Juuliakin ohjasi Sintin reunempaan.
- Noi ajaa ihan hemmetin kovaa, hän parahti. Vertti tunsi, miten Piko jännittyi.
Hevosten kohdalla auto teki mutkan heitä päin. Sintti hypähti sivulle, Piko seurasi esimerkkiä ja ryntäsi sen jälkeen muutaman askeleen pakokauhuista laukkaa pukittaen mennessään. Auto suhahti ohi jättäen kummatkin hevoset hypähtelemään levottomina. Piko hirnahti. Se oli kiilannut Sintin mennessään, ja Vertti oli hukannut molemmat jalustimet. Hän vilkaisi Juuliaa, joka tuijotti takaisin kalpeana. Sintti oli rauhoittunut hieman, Piko steppasi vielä levottomasti. Juulian kädet tärisivät, ja Verttikin tunsi, miten sydän hakkasi törkeää ylinopeutta.
- Saatanan hullut, hän sai ärähdettyä.
- Ne meinas ajaa päälle, Juulia sanoi ääni väristen, shokissa.

He laskeutuivat yhteistuumin satulasta ja jatkoivat matkaa taluttaen. Jalat vapisivat vielä vähän aikaa.
- Katoiksä rekkaria, Juulia tajusi silloin.
- Yritin, Vertti ilmoitti. - Vikasta numerosta en oo varma. Mut mä soitan poliisille sit kotona, näytti että noi oli vähän kännissä. Ja ajo taatusti kovempaa ku sitä sallittua viittäkymppiä!
Autoja ei tullut loppumatkalla vastaan enää ainuttakaan, mutta Piko oli säikympi kuin missään vaiheessa ennen auton kohtaamista. Se hyppi säännöllisesti takajaloilleen ja steppasi vauhkona pystymättä rauhoittumaan tavalliseen käynnin tahtiin. Vertti oli jo tuskastua koko hevoseen. Oliko toivo saada ruunasta kiva maastoratsu menetetty jo alkuunsa? Vasta tallipihassa Piko rauhoittui, ja Vertti rapsutti ruunan kaulaa.
- Saadaanko me enää sua oppimaan, että kentän ulkopuolella ei aina ole hengenvaarallista ratsastaa? hän huokaisi. Vasta siinä vaiheessa häneen iski se tosiasia, että he olisivat voineet vaikka kuolla kaikki neljä. Heikotti.
- Ei ollut täkäläisiä, sen verran hyvin mä nää autot tunnen, Vertti lohdutti. - Toivottavasti se oli niiden eka ja vika kerta näillä nurkilla!