- Hei! Juulia on täällä!
Saanan innostunut huudahdus yllätti Juulian heti, kun hän astui talliin. Satulahuoneen ovi oli auki, ja vanhalta sohvalta näki suoraan tallin ulko-ovelle. Juulia kurkkasi hymyillen varustehuoneeseen. Saana löhösi totuttuun tapaan sohvalla, ja rähjäinen nojatuoli toisessa nurkassa oli tällä kertaa Viljan pesä.
- What’s up bros? Juulia huikkasi.
- Moii, Vilja tervehti ilahtuneena.
- Teehän tilaa, Juulia vaati ja istahti sohvalle Saanan viereen. Oli mukava olla taas tallilla vanhassa porukassa. Muuttaminen pois kotoa omaan yksiöön oli ollut vaiheikas prosessi, mutta oli helpottavaa olla omassa kämpässä, vaikka isä olikin jälleen rauhoittunut. Ei siitä ikinä tiennyt. Nykyisin kymmenen minuutin bussimatka erotti hänet vanhasta, mutta hän pystyi hyvin käymään pari kertaa viikossa tallilla ja samalla kotona naapurissa. Kohta saisi hankittua jo ajokortinkin. 18 tulisi täyteen parin viikon kuluttua.
- Vieläkö Reija vihoittelee sulle? Juulia kysyi Viljalta.
- Mjoo… Vilja myönsi. – Kyllä se täällä ollessaan on ihan neutraalina, mut koulussa oon sille kuin ilmaa.
- Kyllä muakin ketuttais Reijan tilanteessa, ei millään pahalla sua kohtaan siis, Juulia ilmaisi mielipiteensä. – Mutta jos on hankkimassa omaa ponia, pakko siinä on itsekkäitä ratkaisuja tehdä.
- Niinpä. Omaa ponia ostaessa sen pitää olla just itteään miellyttävä ja itselle sopiva, ja pitää miettiä miksi haluaa sen oman ponin. Just sun tilanteessa sä hankit sen kehittyäkses. Poni on kuitenkin sen verta kallis, ettei Reija oikein voi olettaa sun ostavan Rikua ihan sen mieliks, Saana oli filosofisella tuulella.
- Niin se vaan kuvittelee, Vilja puuskahti. - Riku on ihana, mut mä haluan kehittyä. Näköjään se maksaa mulle pitkäaikaisen ystävyyden...
- Reija on tunneihminen. Jos se vois, se ostais itelleen kaikki maailman kodittomat poninreppanat. Mutta kannattaa sun se uusi poni ihan järkisyillä valita, Juulia mietti. – Hei, mun pitää päästä sanomaan Sintille moi!
He nousivat ylös ja siirtyivät tallikäytävän puolelle. Juulia haki katseellaan Sintin tutusta karsinasta. Hän tunsi kyynelten puskevan kurkkuun, kun tamma hörähti innoissaan hänet nähdessään. Suokkirouvalla oli ollut ikävä häntä. Juulia astui tamman luo ja silitti sen turpaa hymyssä suin. Oli koskettavaa, että jossain todella oli hevonen, joka kaipasi häntä.
Saana nojaili vieressä Ditan tyhjän karsinan oveen.
- Missä hei Vertti on? Juulia kysäisi.
- Lähti Ditan kanssa estevalkkaan. Ne on meinannu alottaa kisaamisen toukokuussa, Saana tiesi. Juulia nyökkäili.
- Aivan, aivan. Mites teillä kahdella, onko mitään uutta tapahtunut?
- Häh? Saana hämmentyi.
- Sulla ja Vertillä, Juulia tarkensi.
Saana puisteli päätään. – Älä nyt, ei meillä mitään oo meneillään…
Juulia virnisti, kun Saana kääntyi vaivautuneena Fionan puoleen.
- Sokeakin huomaa, että kyllä vaan on, hän jatkoi härnäämistä.
- Ja pyh.
Juulia ei ehtinyt enää vastata, sillä hän kuuli narahduksen takaansa ja kääntyi välittömästi ympäri. Mikke puski itseään ulos karsinastaan. Ennen kuin kukaan ehti reagoida, poni pääsi käytävälle ja karautti ulos ovesta takapäätään innokkaasti heitellen.
- Etkö sä sulkenu sitä ovea? Saana kysyi Viljalta, joka nosti kätensä ilmaan syyllisen näköisenä.
- Luulin sulkeneeni. Sori.
- Mitä te siinä tapitatte, Juulia puuskahti. Hän nappasi riimunnarun mukaansa ja lähti juoksemaan ulos. – Ottakaa vaikka kauraa mukaan.
Poni ei ollut lähtenyt kauas, vaan hölkkäili ratsastuskentän aidan viertä, kunnes kaarsi takaisin tallipihaan. Juulian nähdessään Mikke kuitenkin ampaisi pakoon kuin tykin suusta ja katosi Vertin talolle päin.
- Mikke! Elä kehtaa…
Poni jatkoi iloista kipitystään Juulian parahduksesta huolimatta. Se pysähtyi autotallin eteen vilkaisten tyttöjä vahingoniloisesti ja hävisi talon taakse.
- Tsiisus, Vilja ähkäisi. – Mun moka. Kiva jos toi nyt jää auton alle ja kuolee…
- Ei täällä niin paljon liikennettä oo, ei oo välitöntä hätää, Juulia rauhoitteli. – Kiinni se kuitenkin pitäis saada. Mieluiten ennen kuin Päivi ja Vertti tulee takasin.
Ämpäri seuranaan he lähtivät kävelemään ponin jälkien perään. Kavionpainaumat erottuivat lumesta yllättävän hyvin. Mikke oli kuitenkin suunnannut metsään, missä jäljittäminen ei ollutkaan enää niin helppoa.
- En mä tiedä minne tästä jatkuu! Vilja totesi, kun jäljet sekoittuivat ennestään tallottuun lumeen.
- Tossa on jotain. Ehkä, Juulia siristi silmiään. Ehkä hän erotti pienten kavioiden muotoja maasta. Tytöt jatkoivat talsimista metsikön läpi, kunnes he tajusivat tupsahtaneensa Juulian kotipihaan.
- Hei, me ollaan meillä, Juulia huudahti. – Minnekköhän Mikke on täältä mennyt.
Jäljet hävisivät hiekoitettuun pihatiehen. Juulia puisteli päätään ja meni ovelle. Äiti oli ehkä nähnyt ponin, jos oli yhtään katsellut pihalle.
Ovikello soi kolmesti vailla vastausta. Juulia kaivoi avaimet taskustaan ja avasi oven.
- Moi! Onko täällä ketään? hän huhuili. Tyhjä talo ei sanonut sanaakaan. Vilja ja Saana odottivat selän takana. Auto oli pihassa, mutta missä äiti oli?
- Ei täällä näköjään oo ketään, Juulia mutisi. Hän oli kyllä sanonut tulevansa käymään tänään, mutta äiti oli näköjään lähtenyt kuitenkin lenkille.
- Jatketaan, hän puuskahti lopulta. – Poni perhana pitää löytää. Ja ennen kaikkea saada kiinni.
Juulia oli heistä se aikuinen. Hän yritti pysyä tyynenä ja pitää ulkoisen olemuksensa järkähtämättömänä, mutta todellisuudessa häneenkin alkoi iskeä paniikki. Poni oli voinut ehtiä vaikka jäille, jotka eivät enää olleet vahvassa kunnossa. Tai loukata itseään metsissä juoksennellessaan.
- Mitä me nyt tehdään? Vilja murehti. Tyttöä painoi selvästi syyllisyys, eikä ihme. Mikke oli ovela aukomaan karsinanovia, jos lukon jätti auki.
Juulian taskussa särisi. Hän kaivoi Samsungin taskustaan ja tavasi soittajan nimen. Joko hyviä tai huonoja uutisia. Hän nielaisi ja nosti puhelimen korvalleen.
- Juulia.
- Moi kulta.
Äidin äänen kuuleminen oli helpottavaa, vaikka häntä ällötti tämän lässytys. Aikuiselle tyttärelle.
- Ootko jo matkalla tännepäin? äiti kyseli.
- Itse asiassa mä seison meidän kotipihassa, Juulia totesi ja katseli ympärilleen. – Missä sä oikein hiippailet?
- Kato kun teiltä oli poni karannut. Me on kai sit kuljettu ristiin, mä oon täällä tallin pihassa pikku ponin kanssa eikä näy ristin sielua. Viititkö tulla ottamaan tämän ponin haltuusi?
Tahaton hymy levisi Juulian kasvoille. Helpotuksen aalto valahti hänen lävitseen, ja hän tunsi vapisevansa. Polvet pettivät, ja Juulia kyykistyi.
- Mua ihan oikeesti pelotti, hän henkäisi. – Luojan kiitos se poni on kunnossa.
Hän vaikeni miettimään hetkeksi.
- Vai onko? hän lisäsi sitten hiljaa.
- Päällisin puolin. Tiedä sitten miten pahat henkiset vammat se sai, minä oon täällä isäs toppatakki ja leivontaessu päällä. Äiti nauroi, ja Juuliaion uskalsi naurahtaa. Hän katsoi Saanaa ja Viljaa ilahtuneena. Kaikki okei, huulet muodostivat ääneti.
- Luojan kiitos… Vilja huokaisi.
Juulia lopetti puhelun ja tunki kännykän taskunpohjalle. Sormet törmäsivät vanhaan elokuvalippuun. Tytöt palasivat takaisin tuloreittiään ja löysivät tallin pihalta Juulian äidin, joka käveli ympyrää taluttaen shetlanninponia päitsistä puristaen. Juulia otti ponin kiinni ja halasi äitiään.
- Moi, ja kiitos kauheesti. Pelotti jo, että se on lähteny jäälle tai jääny auton alle… hän mumisi.
He veivät ponin talliin ja lukitsivat karsinan oven huolella.
- Nyt et karkaa, Vilja uhosi.
- Pitää mennä kattomaan, ettei piirakka pala! äiti säikähti yhtäkkiä. Juulia rauhoitteli häntä.
- Ei savunnu mikään, kun kävin kotona.
- No hyvä. Tulkaa tytöt kaikki puolukkapiirakalle, äiti kutsui. Saana ja Vilja vilkaisivat toisiaan ja katsoivat Juulian äitiä innoissaan.
- Ilomielin, Vilja virnisti. – Kiitos kutsusta.
Äiti halusi tohveleineen kiertää tien kautta, mutta tytöt oikaisivat metsän läpi.
- Onneks ei pahemmin käyny, Vilja kiitteli.
- Niinpä. Ehkäpä sä muistat ensi kerralla tarkistaa sen lukon.
Juulia naurahti. Heillä oli ollut onnea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti