Joulunaika oli kulunut huolettomasti, välipäivät mukavasti tallilla ystävien seurassa vietettynä. Reija oli jo lähestulkoon ehtinyt unohtaa, että Riku saattaisi lähteä ihan milloin tahansa. Mutta kun se päivä koitti, totuus kuristi taas kylmin käsin niin Reijan kuin Viljankin kaulaa.
Anu, Rikun omistaja, oli soittanut matikantunnilla Viljalle ja pyytänyt tyttöjä hyvästelemään ponia koulusta päästyään. Ostaja oli löytynyt: käynyt kokeilemassa Rikua ja hakisi ponin pois.
Reija nojasi päätään bussin viileään ikkunaan. Hän ei sanonut sanaakaan. Vilja istui vieressä tyhjä katse silmissään. Kumpikin tiesi, että pian vuokraponi ja sen kanssa vietetyt onnelliset hetket olisivat pelkkiä muistoja.
- Mä en voi uskoa tätä, Reija huokaisi lopulta. – Mulla ei ole enää mitään, kun Riku lähtee.
- Riku on ihan meidän poni, Vilja totesi vakavana, eikä katsonut Reijaa. – Mä en tajua, miten Anu voi tehdä näin. Se ostaja asuu liian kaukana, että vois edes käydä ponia moikkaamassa.
Bussi pysähtyi, ja tytöt jäivät pois. He talsivat kilometrin matkan tallille lumista piennarta pitkin kaikessa hiljaisuudessa. Reija muisti hyvin lumimaastoilut ilman satulaa, kiitolaukkakisat järven jäällä, kaiken sen ikimuistoisen Rikun kanssa. Niin yksin kuin Vilja seuranaan.
Tallipihassa oli kaksin kappalein vieraita autoja sekä uhkaavan lähtövalmiin näköinen vieras traileri. Reija ei olisi halunnut kohdata ostajaa. Mieluiten hän olisi jättänyt koko tilanteen kohtaamatta. Askeleet veivät hitaasti talliin, jonka avoimista ovista soljui pihalle vaimeaa puheensorinaa.
Vilja meni talliin ensin, ja Reija seurasi perässä. Hän näki Rikun karsinan luokse kokoontuneet ihmiset. Päivi, Anu ja nuorempi, tuntematon nainen, joka rapsutti Rikun otsaa. Heidän poninsa otsaa. Riku oli jo nyt uuden omistajansa kanssa ihan hyvää pataa. Se ärsytti Reijaa kummallisella tavalla. Hän nieli harminsa ja veti pirteän tekohymyn kasvoilleen.
- Moi Anu ja Päivi, Vilja avasi suunsa ensin. Hän nyökkäsi vieraalle naiselle ja ojensi kätensä. – Vilja. Rikun vuokraaja.
Pieni tauko.
- Entinen vuokraaja, siis… Vilja totesi vaisummin.
- Mä olen Sonja, mutta sanokaa ihan Soneksi, nainen tervehti. Hän hymyili, mutta Reija oli näkevinään silmissä jotain, mitä ei onnistunut tulkitsemaan. Ihan kuin nainen olisi hetkellisesti aistinut, miten musertavaa tämä oli niin Viljalle kuin Reijallekin.
- Mä olen Reija, toinen vuokraaja, Reija esitteli itsensä kätellen Sonea. – Riku on mahtava poni. Pidä siitä hyvää huolta.
- Riku on ollu tytöillä täällä päälle vuoden, kertoi Anu. – Mä olen pahoillani että joudun myymään sen, mutta onneksi löyty näinkin vakuuttava ostaja. Oma elämäntilanne ei salli ponin pitämistä enää, edes vuokrattuna. Tarjosin kyllä Rikua molemmille tytöille, mutta kumpikaan ei sitä voi ottaa.
Reija muisti sen. Miten häntä olikaan kismittänyt, kun vanhemmat olivat tyrmänneet ajatuksen Rikun ostosta heti kättelyssä.
Vilja näytti jotenkin vaikealta. Poissaolevalta. Se katseli katossa leikkiviä varpusia hiljaisena.
- Kyllä mä lupaan pitää huolen Rikusta, Sone hymähti. – Sääli toki viedä tytöiltä vuokraponi, mutta Riku on juuri mun tarkoituksiin sopiva, ja totta kai te saatte tulla käymään sitä moikkaamassa ihan milloin haluatte!
Siinä on vaan semmonen pikkuriikkinen ajomatka, Reija mietti happamana. Neutraalisti hymyilevä maski ei värähtänytkään, näyttelemisen hän nimittäin hallitsi hyvin. Vilja katseli muualle.
Rikun lähtö tapahtui sumussa. Reija tajusi vain, kuinka he Viljan kanssa roikkuivat ponissa loppuun asti kuin pikkutytöt. Viimeiset halaukset, rapsutukset ja suukot turvalle. Sitten lastausoperaatio, itse Mission Impossible Rikun ollessa kyseessä. Traileri suljettiin, ja Sone valmistautui lähtöön. Hyvästeli kaikki.
Reija halusi lähteä juoksemaan perään, kun traileri kaarsi auton vetämänä pois tallipihasta. Vieden suuren palan tyttöjen sydämiä mukanaan. Nyt se oli ohi. Reija ei voinut käsittää. Hän ymmärsi, miltä Vertistä oli täytynyt tuntua Jesterin menettäessään. Mutta kumpi oli loppujen lopuksi pahempi: nähdä rakkaimman hevosensa siirtyvän taivaslaitumille, vai tietää, että joku muu on nyt onnellinen itselle rakkaaksi muodostuneen ponin kanssa? Sitä hän ei itsekään osannut sanoa.
Reija istui lumihankeen ja painoi kasvot lapasiinsa.
- Mulla ei ainakaan ole mitään toivoa omaan vuokraponiin tai tälleen, hän mutisi. – Kai mä jään tänne pyörimään ja tekemään kaikkee random tallihommaa. Onko sulla jotain suunnutelmissa, uutta vuokrista tai jotain?
Lääkäriperheen tyttärelle rahan ei pitäisi olla este, ties vaikka Vilja ottaisi itselleen ylläpitohevosen tai vastaavaa. Haluaisiko hän jatkossa jakaa sitä ystävänsä kanssa?
- Itse asiassa… Vilja aloitti hiljaa ja istahti Reijan viereen. – Mulle luvattiin joulun aikoihin oma poni.
Reija kääntyi hitaasti katsomaan ystäväänsä hämmentyneenä, aivan kuin tämä olisi juuri ilmoittanut muuttavansa Kiinaan.
- Sulle ostetaan poni? hän toisti Viljan uutiset hitaasti, kuin sisäistääkseen ne. Vaalea tyttö nyökkäsi.
- Me on käyty jo paria kattomassa, mutta ei oo vielä löytyny kivaa, hän tunnusti.
- Mut Rikuhan on ollu marraskuusta asti myynnissä, herranjestas mikset sä sitä voinu ostaa?! Reija melkein huusi tajutessaan asian laidan. Hän tunsi, miten sisuksissa alkoi kiehua.
- Multa kysyttiin kyllä… Mutta ajatus ois että hankittais poni vähän isommalla kapasiteetilla. Että vois ruveta ehkä kisaamaan ja tälleen, Vilja selitti tyynesti.
- Jumalauta sun kanssas. Just sanoit, miten sä et halua menettää Rikua! Reija tunsi itsensä yhtäkkiä petetymmäksi kuin koskaan. – Sulla oli mahdollisuus saada poni jonka tunnet, jonka kanssa oisin voinu auttaa tarvittaessa, josta tiedät että toinen vaihtoehto on ikuinen luopuminen! Riku on ainoa poni jota oon ikinä ollu lähelläkään omistamista, ja nyt mulla ei sit ole enää sitä rakasta ponia, joka sulla ois ollu mahdollisuus pitää! Mut ei, kun pitää hankkia parempi poni. Vittu sulle on vissiin ihan sama et ystäväs menettää rakkaan ponin kokonaan vailla mahdollisuuttakaan saada sitä itselleen millään tapaa, kunhan SÄ saat itelles paremman ratsun!
Reija sylki sanoja sellaisella vauhdilla, ettei ajatus pysynyt perässä. Paras ystävä näkyi nyt hänen silmissään itsekkäänä petturina. Mitään väliä ei tainnut olla Reijan tunteilla. Hän tunsi itsensä aivan pikkukakaraksi lähtiessään juoksemaan tietä pitkin pois, mutta ei välittänyt. Viljan naamaa hän ei enää katselisi.
Vilja jäi hämmentyneenä kököttämään tallipihaan. Reija ei vilkaissut enää taakseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti