12. Rikun lähtö

Joulunaika oli kulunut huolettomasti, välipäivät mukavasti tallilla ystävien seurassa vietettynä. Reija oli jo lähestulkoon ehtinyt unohtaa, että Riku saattaisi lähteä ihan milloin tahansa. Mutta kun se päivä koitti, totuus kuristi taas kylmin käsin niin Reijan kuin Viljankin kaulaa.

Anu, Rikun omistaja, oli soittanut matikantunnilla Viljalle ja pyytänyt tyttöjä hyvästelemään ponia koulusta päästyään. Ostaja oli löytynyt: käynyt kokeilemassa Rikua ja hakisi ponin pois.

Reija nojasi päätään bussin viileään ikkunaan. Hän ei sanonut sanaakaan. Vilja istui vieressä tyhjä katse silmissään. Kumpikin tiesi, että pian vuokraponi ja sen kanssa vietetyt onnelliset hetket olisivat pelkkiä muistoja.
- Mä en voi uskoa tätä, Reija huokaisi lopulta. – Mulla ei ole enää mitään, kun Riku lähtee.
- Riku on ihan meidän poni, Vilja totesi vakavana, eikä katsonut Reijaa. – Mä en tajua, miten Anu voi tehdä näin. Se ostaja asuu liian kaukana, että vois edes käydä ponia moikkaamassa.

Bussi pysähtyi, ja tytöt jäivät pois. He talsivat kilometrin matkan tallille lumista piennarta pitkin kaikessa hiljaisuudessa. Reija muisti hyvin lumimaastoilut ilman satulaa, kiitolaukkakisat järven jäällä, kaiken sen ikimuistoisen Rikun kanssa. Niin yksin kuin Vilja seuranaan.

Tallipihassa oli kaksin kappalein vieraita autoja sekä uhkaavan lähtövalmiin näköinen vieras traileri. Reija ei olisi halunnut kohdata ostajaa. Mieluiten hän olisi jättänyt koko tilanteen kohtaamatta. Askeleet veivät hitaasti talliin, jonka avoimista ovista soljui pihalle vaimeaa puheensorinaa.

Vilja meni talliin ensin, ja Reija seurasi perässä. Hän näki Rikun karsinan luokse kokoontuneet ihmiset. Päivi, Anu ja nuorempi, tuntematon nainen, joka rapsutti Rikun otsaa. Heidän poninsa otsaa. Riku oli jo nyt uuden omistajansa kanssa ihan hyvää pataa. Se ärsytti Reijaa kummallisella tavalla. Hän nieli harminsa ja veti pirteän tekohymyn kasvoilleen.
- Moi Anu ja Päivi, Vilja avasi suunsa ensin. Hän nyökkäsi vieraalle naiselle ja ojensi kätensä. – Vilja. Rikun vuokraaja.
Pieni tauko.
- Entinen vuokraaja, siis… Vilja totesi vaisummin.
- Mä olen Sonja, mutta sanokaa ihan Soneksi, nainen tervehti. Hän hymyili, mutta Reija oli näkevinään silmissä jotain, mitä ei onnistunut tulkitsemaan. Ihan kuin nainen olisi hetkellisesti aistinut, miten musertavaa tämä oli niin Viljalle kuin Reijallekin.
- Mä olen Reija, toinen vuokraaja, Reija esitteli itsensä kätellen Sonea. – Riku on mahtava poni. Pidä siitä hyvää huolta.
- Riku on ollu tytöillä täällä päälle vuoden, kertoi Anu. – Mä olen pahoillani että joudun myymään sen, mutta onneksi löyty näinkin vakuuttava ostaja. Oma elämäntilanne ei salli ponin pitämistä enää, edes vuokrattuna. Tarjosin kyllä Rikua molemmille tytöille, mutta kumpikaan ei sitä voi ottaa.
Reija muisti sen. Miten häntä olikaan kismittänyt, kun vanhemmat olivat tyrmänneet ajatuksen Rikun ostosta heti kättelyssä.

Vilja näytti jotenkin vaikealta. Poissaolevalta. Se katseli katossa leikkiviä varpusia hiljaisena.
- Kyllä mä lupaan pitää huolen Rikusta, Sone hymähti. – Sääli toki viedä tytöiltä vuokraponi, mutta Riku on juuri mun tarkoituksiin sopiva, ja totta kai te saatte tulla käymään sitä moikkaamassa ihan milloin haluatte!
Siinä on vaan semmonen pikkuriikkinen ajomatka, Reija mietti happamana. Neutraalisti hymyilevä maski ei värähtänytkään, näyttelemisen hän nimittäin hallitsi hyvin. Vilja katseli muualle.

Rikun lähtö tapahtui sumussa. Reija tajusi vain, kuinka he Viljan kanssa roikkuivat ponissa loppuun asti kuin pikkutytöt. Viimeiset halaukset, rapsutukset ja suukot turvalle. Sitten lastausoperaatio, itse Mission Impossible Rikun ollessa kyseessä. Traileri suljettiin, ja Sone valmistautui lähtöön. Hyvästeli kaikki.

Reija halusi lähteä juoksemaan perään, kun traileri kaarsi auton vetämänä pois tallipihasta. Vieden suuren palan tyttöjen sydämiä mukanaan. Nyt se oli ohi. Reija ei voinut käsittää. Hän ymmärsi, miltä Vertistä oli täytynyt tuntua Jesterin menettäessään. Mutta kumpi oli loppujen lopuksi pahempi: nähdä rakkaimman hevosensa siirtyvän taivaslaitumille, vai tietää, että joku muu on nyt onnellinen itselle rakkaaksi muodostuneen ponin kanssa? Sitä hän ei itsekään osannut sanoa.

Reija istui lumihankeen ja painoi kasvot lapasiinsa.
- Mulla ei ainakaan ole mitään toivoa omaan vuokraponiin tai tälleen, hän mutisi. – Kai mä jään tänne pyörimään ja tekemään kaikkee random tallihommaa. Onko sulla jotain suunnutelmissa, uutta vuokrista tai jotain?
Lääkäriperheen tyttärelle rahan ei pitäisi olla este, ties vaikka Vilja ottaisi itselleen ylläpitohevosen tai vastaavaa. Haluaisiko hän jatkossa jakaa sitä ystävänsä kanssa?
- Itse asiassa… Vilja aloitti hiljaa ja istahti Reijan viereen. – Mulle luvattiin joulun aikoihin oma poni.
Reija kääntyi hitaasti katsomaan ystäväänsä hämmentyneenä, aivan kuin tämä olisi juuri ilmoittanut muuttavansa Kiinaan.
- Sulle ostetaan poni? hän toisti Viljan uutiset hitaasti, kuin sisäistääkseen ne. Vaalea tyttö nyökkäsi.
- Me on käyty jo paria kattomassa, mutta ei oo vielä löytyny kivaa, hän tunnusti.
- Mut Rikuhan on ollu marraskuusta asti myynnissä, herranjestas mikset sä sitä voinu ostaa?! Reija melkein huusi tajutessaan asian laidan. Hän tunsi, miten sisuksissa alkoi kiehua.
- Multa kysyttiin kyllä… Mutta ajatus ois että hankittais poni vähän isommalla kapasiteetilla. Että vois ruveta ehkä kisaamaan ja tälleen, Vilja selitti tyynesti.
- Jumalauta sun kanssas. Just sanoit, miten sä et halua menettää Rikua! Reija tunsi itsensä yhtäkkiä petetymmäksi kuin koskaan. – Sulla oli mahdollisuus saada poni jonka tunnet, jonka kanssa oisin voinu auttaa tarvittaessa, josta tiedät että toinen vaihtoehto on ikuinen luopuminen! Riku on ainoa poni jota oon ikinä ollu lähelläkään omistamista, ja nyt mulla ei sit ole enää sitä rakasta ponia, joka sulla ois ollu mahdollisuus pitää! Mut ei, kun pitää hankkia parempi poni. Vittu sulle on vissiin ihan sama et ystäväs menettää rakkaan ponin kokonaan vailla mahdollisuuttakaan saada sitä itselleen millään tapaa, kunhan SÄ saat itelles paremman ratsun!
Reija sylki sanoja sellaisella vauhdilla, ettei ajatus pysynyt perässä. Paras ystävä näkyi nyt hänen silmissään itsekkäänä petturina. Mitään väliä ei tainnut olla Reijan tunteilla. Hän tunsi itsensä aivan pikkukakaraksi lähtiessään juoksemaan tietä pitkin pois, mutta ei välittänyt. Viljan naamaa hän ei enää katselisi.

Vilja jäi hämmentyneenä kököttämään tallipihaan. Reija ei vilkaissut enää taakseen.

07. Arjen iloja ja suruja

Maahan pudonneet lehdet ja vesi olivat liukas ja petollinen yhdistelmä, ja Reijalla oli jarrutusongelmia Joponsa kanssa saapuessaan tallipihaan. Hän asetti pyörän tallin seinustalle ja otti takkinsa tarakalta. Musta, hieman rapaisia roiskeita osakseen saanut kevytmoottoripyörä komeili vieressä, joten ainakin Saana oli tallilla.

Reija astui sisälle talliin. Juulia keskeytti käytävän lakaisemisen ja heilautti kättään hänelle.
- Terve, Reija vastasi ja silmäili karsinoita. – Kaikki on ulkona?
- Kyllä. Me otettiin Saanan kanssa siivousmaraton, puunataan koko talli ja karsinat! Se on tyhjentämässä kottikärryjä.
- Myös Rikun karsinan? Reija kohotti kulmiaan epäilevästi. Poni oli Fionaa lukuunottamatta tallin ainoa asukas, joka ei kuulunut Juulian automaattiseen vastuupiiriin.
- Ei me sitä tietenkään, se on sun homma, Juulia nauroi.
- Arvasin.
- Mutta voidaan neuvotella, jos sä haluat ottaa yhden karsinanpuhdistusvuoron velaksi…käytävälle ilmestynyt Saana huikkasi ja heilautti kättään.
- Siitä vaa. Mä voin siivota Fionan karsinan sit joskus, hän lupasi ja otti riimunnarun telineestä.

Reija hölkkäsi tarhoille ja alkoi pujottautua aidan välistä sisäpuolelle, mutta jähmettyi niille sijoilleen nähdessään Rikun. Poni katseli häntä viattomalla koiranpentuilmeellä, mutta siitä ei ollut sille paljon apua.
- Voi jumalauta… hän parahti ääneen. Ruuna lähti kävelemään luokse. Sitä ei nopealla vilkaisulla olisi arvannut Rikuksi, niin likainen se oli.
- Sika, Reija huokaisi ja astui ponin viereen ottaakseen sen kiinni. Riku hörisi lämpimästi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
- Eikö Vilja aamulla… hän aloitti, mutta muisti sitten ystävänsä sanoneen, että oli vienyt Rikun tarhaloimen pestäväksi. Edessä olisi pitkä harjaus- ja pesutuokio, jos halusi saada ponin edes ratsastuskelpoiseen kuntoon. Reija avasi portin taluttaakseen Rikun ulos ja sulki sen taas, jotta vastakkaisessa nurkassa laiduntava Mikke ei ehtisi lähteä mukaan. Viereisessä tarhassa Ditta juoksi Fionaa pakoon villisti pukitellen.
- Katsokaa, ihailkaa ja kadehtikaa, Reija lausui synkästi astellessaan Riku vanavedessään talliin. Saana kurkisti Rikun karsinasta uteliaana.
- No huh. Päivän käsijumpat edessä, hän irvisti. – Mulla on tää siivous vielä kesken…
Reija naurahti. – Ei hätiä, me mennään suorinta tietä pesarille…
Reija kiinnitti ponin pesupaikan naruihin ja haki harjapakin. Hän laski ämpäriin vettä ja alkoi hangata Rikun kaulaa pesusienellä. Helpotus oli suuri, kun sieni jätti rapaiseen karvaan valkoista jälkeä kohtuullisen vähällä vaivalla. Puunattuaan ponin koko rungon puhtaaksi hän pesi letkulla jalat, jolloin Riku innostui räiskyttelemään.
- Älä nyt vielä minuakin sotke… Reija manasi. Hän sammutti veden ja kuivasi ponin huolellisesti. Kevyt loimi vielä päälle ja karsinaan.
- Auta armias jos piehtaroit! Reija varoitti riisuessaan ponin päitset ja rapsutti sitä niskasta. Riku pärskähti. Hän vetäytyi pois karsinasta ja jätti päitset oven koukkuun roikkumaan. Saanan ja Juulian rupattelu kuului varustehuoneesta, ja Reija päätti liittyä seuraan. Hän kaivoi avonaisesta kaapistaan laukkunsa pohjalta mehupullon ja istui sohvalle Juulian viereen.

- Kohtalaisen laajamittainen pesu-urakka takana, hän tokaisi. – Mistä se johtuu, että kimot hevoset piehtaroi aina eniten?
- Hyvä kysymys. Jesterkin on aina likanen, Juulia mietti.
- Fiona piehtaroi joskus. Mutta yleensä kuivalla säällä, se ei oikein mutakylvyistä perusta, Saana virnisti. – Se on fiksu. Toisin kuin eräät ponit!
- Mitä? Reija tivasi.
- Eei mitään. Mitäs teillä on syyslomasuunnitelmissa?
- Tallitöitä, vastasi Juulia välittömästi. – Vertti on muutaman päivän kumminsa luona Helsingissä, ja me jäädään Päivin kanssa hoitamaan niiden hevosnelikko.
- Mulla on synttärit, Reija paljasti hymähtäen.
- On vai, monesko päivä? Paljon tulee lasiin? Saana kiinnostui.
- Seittemästoista päivä täytän viistoista.
- Haa, mun nimipäivä! Saana innostui. – Olisko kunnon tuplabileiden paikka?
- Ilman muuta, Reija nauroi.
- Tammikuussa on kyllä megapartyt, kun mä täytän kaheksantoista, Juulia lupaili.
- Mitä sä haluat lahjaks? Saana uteli Reijalta.
- Emmä oikein tiedä, Reija vastasi. – Skootterin mä saan porukoilta. Eiku nyt mä tiedän, osta kimoshampoota!
Nauru täytti pienen varustehuoneen.
- Mun pitää hankkia heijastinloimi Fionalle, Saana vakavoitui. – Että voi lähteä pimeämmälläkin maastoon.
- Mulla on Rikulle heijastinsuojat ja semmonen poskihihnaan laitettava tarrajuttu, Reija sanoi. – Mut en mä tykkää yhtään maastoilla pimeällä. Kun on valaistu kenttäkin.
- En mäkään millä tahansa kopukalla viitsis, mutta Fiona on niin luotettava että sillä kyllä uskaltaa mennä minne vaan, Saana pohti.
- Sama Sintin kanssa. Mä voin luottaa siihen ihan sataprosenttisesti, Juulia vannoi.
- Mä olen sit vissiin ainoa luottamusongelmainen mun ponin kanssa? Reija naurahti. – Ei muuten, mutta kun Riku keksii välillä temppuilla ihan omiaan.
He juttelivat syyslomasta ja menneen kesän tapahtumista vielä tovin. Naurettiin Vertin ja Ditan maastoestefiaskolle ja Juulian epätoivoisille yrityksille viedä Mikke uimaan.

Reija joi mehun loppuun, heitti pullon kolme senttiä ohi roskiksesta ja nousi viedäkseen sen ihan suosiolla omin käsin koriin. Hän nosti Rikun suitset olkapäilleen sekä satulan telineestä ja lähti varustamaan ponin. Onneksi Riku oli edelleen puhdas! Reija riisui loimen ja satuloi ruunan. Kun suitset ja suojatkin oli saatu päälle, hän haki kypäränsä ja vaihtoi tennarit ratsastuskenkiin.

Riku höristi välittömästi korviaan päästessään ulos tallista. Sen askelkin terävöityi. Poni oli hyvällä tuulella. Reijankin mieliala oli korkealla. Niinä päivinä, kun Vilja ei ollut tallilla, hän oli jotenkin vapautuneempi. Vaikka he muuten viihtyivät keskenään loistavasti, tallilla Reija tunsi itsensä välillä alempiarvoiseksi ja väheksytyksi. Ei Vilja sitä tahallaan tehnyt, tämän oli pakko kokeneempana olla se hieman määräävä osapuoli. Mutta Viljan poissaolo oli Reijalle jollain kummalla tavalla helpottavaa, hän sai olla aivan vapaasti Rikun kanssa, eikä tarvinnut kysellä mitä toinen oli mieltä ja varoa tekemisiään. Ne päivät olivat huolettomia. Hän talutti ruunan kentälle, kiristi vyön ja nousi satulaan. Pitkällä sivulla oli eiliseltä jäänyt puomi ja pieni ristikko.

Reija verrytteli Rikua käynnissä ja ravissa, ympyröitä ja pysähdyksiä. Ruuna oli sähäkällä tuulella ja vastasi apuihin välittömästi. Se ravasi reippaasti, korvat liikahdellen osaamatta päättää höristääkö niitä vai tarkkaillako ratsastajaansa. Riku pukitti innoissaan, kun hän nosti laukan. Virtaa ponilla riitti, vaikka se oli viettänyt koko päivän puoli kolmeen asti tarhassa.

Parin laukkaympyrän jälkeen Reija ohjasi Rikun ristikolle. Poni puhkui intoa ja liioitteli roimasti hypyn kokoa, vaikka ristikko oli Mikke-kokoa. Kolmisenkymmentä senttiä. Poni horjutti hänen tasapainoaan parilla ilopukilla ristikon jälkeen. Se oli harvinaisen loistavalla tuulella, ja niin oli Reijakin. Juuri tällaiset päivät olivat täydellisiä. Riku oli edes hetken aikaa ihan hänen omansa, ilman Viljan läsnäoloa ja sen aiheuttamaa alemmuudentunnetta hänessä. Vaikka Vilja oli hänen paras ystävänsä, poni oli jotain sellaista, mitä hän ei tämän kanssa tahtoisi jakaa. Jos vain olisi valinnanvaraa! Mutta parempi näin sentään kuin ei Rikua ollenkaan.

02. Hevoshaaveita

- Mistä tää… Fiona on tänne ilmestyny? Reija ihmetteli kohdatessaan haflingertamman ennen tyhjää toimittaneessa karsinassa, jonka ovessa oli nyt uusi nimikyltti. – Onko Vertillä uus poni, vai?
- Ei se ole Vertin, Juulia vastasi. Hän pysähtyi karsinan ovelle ja solmi poninhäntänsä tiukemmalle. Reijan uteliaisuus kasvoi.
- Täällä on joku uus? hän kiinnostui.
- Joku Saana omistaa tuon. Näin siitä vilauksen, kun se lähti tallilta eilen, Juulia paljasti. – Mutta en mä ehtinyt tarkemmin tutustua. Se on Vertin mukaan Kouvolan läheltä.
- Onkohan se kiva? Reija tuumi epäillen. – Ikioma poni ja kaikkee. Kato tota satulaakin, noi on ihan törkeen kalliita.
Tyttö osoitti varustehuoneeseen päin.

- Onko Vertti susta lellipentu? On silläkin hienot hevoset, Juulia muistutti.
- Ei tietenkään. Mä vaan asennoidun pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon, jotta Saana osoittautuu mukavammaksi kuin odotin! Reija perusteli. Ainakin toivottavasti, hän lisäsi mielessään.
- Sinä ja sun ideat, Vilja kommentoi.
Reija vilkaisi tyttöä, joka harjasi Rikua tarmokkain ottein. Tottahan se oli, että Reijalla oli aina suunnitelma kaikkeen.
- Mähän olen aina rakastanut valkoisia poneja, Vilja puuskahti. – Varsinkin sellaisia, jotka piehtaroi. Voitko tuoda kamat?
Reija nyökkäsi ja nouti Rikun yleissatulan ja suitset varustehuoneesta. Satulahuopa oli hieman kulahtaneen vaaleansininen, ja siinä oli nurkkaan kirjailtuna valkoinen R-kirjain. Reija vertasi huopaa tahtomattaan Fionan siistiin, tummanpunaiseen satulahuopaan. Se oli aivan uuden näköinen. Ja kalliin. Koko uusi poni varusteineen oli jotenkin varoittavan moitteettomassa kunnossa.

Oli Viljan liikutusvuoro. Kun poni oli valmis, hän lähti sen kanssa kentälle. Reija jäi siivoamaan karsinaa. Miten hän olisikaan halunnut Rikun omakseen! Oli toki mahtavaa ja helpompaa jakaa vuokraponi parhaan ystävän kanssa, mutta Reija kaipasi silti vapautta puuhata ponin kanssa tasan mitä itse halusi, juuri milloin itse halusi. Omina vuoropäivinään sitä iloa tunsi hetkellisesti, mutta aina piti muistella, voiko hypätä, onko Vilja maastoillut aikoihin ja niin edelleen. Vilja oli sitäpaitsi heistä kahdesta se kokeneempi ja taitavampi niin hevostenhoidossa kuin ratsastuksessakin, joten tällä oli hieman enemmän johtajan rooli vuokrauksessa.

Mutta Viljaa oli kiittäminen koko ponista. Sehän oli tytön kummitädin kautta löytynyt. Jollei Vilja olisi pyytänyt ystäväänsä kimppavuokraajaksi, olisi Reija edelleen vailla minkäänlaista läheskään omaa ponia.
Juulia talutti Sintin ulos karsinastaan.
- Joo-o, ulkoilemaan pääset, tyttö jutteli hevoselle. – Jätä vaan ne kottikset siihen, mä putsaan nuo muut karsinat samantien ja voin heittää Rikullekin uudet aluset, hän lupasi Reijalle.
- Okei, kiitos! Reija nosti viimeiset likaiset aluset kottikärryyn ja jätti välineet karsinaan. Hän lähti Viljan ja Rikun yleisöksi. Paikalla oli myös Vertti, joka kokosi ratsukolle pystyestettä pitkälle sivulle.

- Laita vaikka kuuskymppinen, Vilja pyysi laukatessaan Rikulla pääty-ympyrällä. Ponilla oli menohaluja enemmän kuin Viljalla, mutta ratsastaja piti päänsä ja voitti. Riku pysyi hallitun tasaisessa laukassa vieläpä asettuen nätisti. Reija kyllä pärjäsi Rikun kanssa ihan mallikkaasti, mutta kun tuli puhe esteistä, ponin vauhti kiihtyi aina hieman huolimatta Reijan yrityksistä rauhoitella.

Ratsukko ylitti pystyn helposti. Vertti kasasi muutaman askeleen päähän samakorkuisen okserin, ja Riku tuli uudestaan, tällä kertaa molemmat. Vauhti kiihtyi, mutta Vilja rauhoitti ponin raviin. Okseri nousi vielä parin kierroksen ajan, kunnes Vilja hyppäsi viimeisen, 85-senttisen, ja pidensi sitten jalustimet takaisin koulumittaan jatkaakseen hetken aikaa ravi- ja laukkatyöskentelyn parissa.
- Me mennään vielä hetki tässä ja käydään maastossa loppukävelyt, hän ilmoitti.

Reija laski Vertin kanssa esteistä puomit maahan ja meni talliin. Juulia oli juuri saanut levitettyä puhtaat kuivikkeet viimeiseenkin karsinaan ja silmäili kolmea tyhjillään olevaa.
- Tiedätkö Reija, mä aina haaveilen, että näissäkin olisi asukkaita, Juulia mietti.
- Se olis kyllä tosi kivaa, Reijakin arveli.
- Sinttihän mulle se rakkain ja melkein kuin oma, en mä sen puoleen, mutta uudet hevoset on aina jännittäviä, Juulia jatkoi. – Uutta väriä elämään. Joko uusia ihmisiä tallille tai lisätöitä minulle – kumpi vaan käy!
- No, juurihan me saatiin uusia tuttavuuksia, Reija muistutti ja nojasi Fionan karsinan oveen katsellen kaunista haflingertammaa. Poni hörisi ja tökkäsi häntä otsaan turvallaan. Toivottavasti tamman omistaja olisi yhtä mukava, Reija ajatteli.

Oli Reijallakin haaveensa karsinoiden suhteen. Hän unelmoi majoittavansa jonain päivänä oman ponin johonkin niistä. Aivan ikioman.