- Mistä tää… Fiona on tänne ilmestyny? Reija ihmetteli kohdatessaan haflingertamman ennen tyhjää toimittaneessa karsinassa, jonka ovessa oli nyt uusi nimikyltti. – Onko Vertillä uus poni, vai?
- Ei se ole Vertin, Juulia vastasi. Hän pysähtyi karsinan ovelle ja solmi poninhäntänsä tiukemmalle. Reijan uteliaisuus kasvoi.
- Täällä on joku uus? hän kiinnostui.
- Joku Saana omistaa tuon. Näin siitä vilauksen, kun se lähti tallilta eilen, Juulia paljasti. – Mutta en mä ehtinyt tarkemmin tutustua. Se on Vertin mukaan Kouvolan läheltä.
- Onkohan se kiva? Reija tuumi epäillen. – Ikioma poni ja kaikkee. Kato tota satulaakin, noi on ihan törkeen kalliita.
Tyttö osoitti varustehuoneeseen päin.
- Onko Vertti susta lellipentu? On silläkin hienot hevoset, Juulia muistutti.
- Ei tietenkään. Mä vaan asennoidun pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon, jotta Saana osoittautuu mukavammaksi kuin odotin! Reija perusteli. Ainakin toivottavasti, hän lisäsi mielessään.
- Sinä ja sun ideat, Vilja kommentoi.
Reija vilkaisi tyttöä, joka harjasi Rikua tarmokkain ottein. Tottahan se oli, että Reijalla oli aina suunnitelma kaikkeen.
- Mähän olen aina rakastanut valkoisia poneja, Vilja puuskahti. – Varsinkin sellaisia, jotka piehtaroi. Voitko tuoda kamat?
Reija nyökkäsi ja nouti Rikun yleissatulan ja suitset varustehuoneesta. Satulahuopa oli hieman kulahtaneen vaaleansininen, ja siinä oli nurkkaan kirjailtuna valkoinen R-kirjain. Reija vertasi huopaa tahtomattaan Fionan siistiin, tummanpunaiseen satulahuopaan. Se oli aivan uuden näköinen. Ja kalliin. Koko uusi poni varusteineen oli jotenkin varoittavan moitteettomassa kunnossa.
Oli Viljan liikutusvuoro. Kun poni oli valmis, hän lähti sen kanssa kentälle. Reija jäi siivoamaan karsinaa. Miten hän olisikaan halunnut Rikun omakseen! Oli toki mahtavaa ja helpompaa jakaa vuokraponi parhaan ystävän kanssa, mutta Reija kaipasi silti vapautta puuhata ponin kanssa tasan mitä itse halusi, juuri milloin itse halusi. Omina vuoropäivinään sitä iloa tunsi hetkellisesti, mutta aina piti muistella, voiko hypätä, onko Vilja maastoillut aikoihin ja niin edelleen. Vilja oli sitäpaitsi heistä kahdesta se kokeneempi ja taitavampi niin hevostenhoidossa kuin ratsastuksessakin, joten tällä oli hieman enemmän johtajan rooli vuokrauksessa.
Mutta Viljaa oli kiittäminen koko ponista. Sehän oli tytön kummitädin kautta löytynyt. Jollei Vilja olisi pyytänyt ystäväänsä kimppavuokraajaksi, olisi Reija edelleen vailla minkäänlaista läheskään omaa ponia.
Juulia talutti Sintin ulos karsinastaan.
- Joo-o, ulkoilemaan pääset, tyttö jutteli hevoselle. – Jätä vaan ne kottikset siihen, mä putsaan nuo muut karsinat samantien ja voin heittää Rikullekin uudet aluset, hän lupasi Reijalle.
- Okei, kiitos! Reija nosti viimeiset likaiset aluset kottikärryyn ja jätti välineet karsinaan. Hän lähti Viljan ja Rikun yleisöksi. Paikalla oli myös Vertti, joka kokosi ratsukolle pystyestettä pitkälle sivulle.
- Laita vaikka kuuskymppinen, Vilja pyysi laukatessaan Rikulla pääty-ympyrällä. Ponilla oli menohaluja enemmän kuin Viljalla, mutta ratsastaja piti päänsä ja voitti. Riku pysyi hallitun tasaisessa laukassa vieläpä asettuen nätisti. Reija kyllä pärjäsi Rikun kanssa ihan mallikkaasti, mutta kun tuli puhe esteistä, ponin vauhti kiihtyi aina hieman huolimatta Reijan yrityksistä rauhoitella.
Ratsukko ylitti pystyn helposti. Vertti kasasi muutaman askeleen päähän samakorkuisen okserin, ja Riku tuli uudestaan, tällä kertaa molemmat. Vauhti kiihtyi, mutta Vilja rauhoitti ponin raviin. Okseri nousi vielä parin kierroksen ajan, kunnes Vilja hyppäsi viimeisen, 85-senttisen, ja pidensi sitten jalustimet takaisin koulumittaan jatkaakseen hetken aikaa ravi- ja laukkatyöskentelyn parissa.
- Me mennään vielä hetki tässä ja käydään maastossa loppukävelyt, hän ilmoitti.
Reija laski Vertin kanssa esteistä puomit maahan ja meni talliin. Juulia oli juuri saanut levitettyä puhtaat kuivikkeet viimeiseenkin karsinaan ja silmäili kolmea tyhjillään olevaa.
- Tiedätkö Reija, mä aina haaveilen, että näissäkin olisi asukkaita, Juulia mietti.
- Se olis kyllä tosi kivaa, Reijakin arveli.
- Sinttihän mulle se rakkain ja melkein kuin oma, en mä sen puoleen, mutta uudet hevoset on aina jännittäviä, Juulia jatkoi. – Uutta väriä elämään. Joko uusia ihmisiä tallille tai lisätöitä minulle – kumpi vaan käy!
- No, juurihan me saatiin uusia tuttavuuksia, Reija muistutti ja nojasi Fionan karsinan oveen katsellen kaunista haflingertammaa. Poni hörisi ja tökkäsi häntä otsaan turvallaan. Toivottavasti tamman omistaja olisi yhtä mukava, Reija ajatteli.
Oli Reijallakin haaveensa karsinoiden suhteen. Hän unelmoi majoittavansa jonain päivänä oman ponin johonkin niistä. Aivan ikioman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti