03. Tutustumismaastoilu

Sintti torkkui seisaallaan, kun Juulia harjasi tammaa perusteellisesti. Irtokarvaa leijui ilmassa. Lautanen ja takajalka vielä, ja Sintti olisi täydellisen putipuhdas. Juulia silitteli hevosta vapaalla kädellään.
- Oot kohta niin hienona, että kaikki tallin hevoset kadehtii sua! hän vannoi. Sintti liikautti korvaansa laiskasti.

Juulia rakasti tätä hevosta. Hän oli käynyt Pihkarinteessä vuosikaudet, siitä asti kun oli 11-vuotiaana muuttanut naapuriin. Aluksi hän oli hoitanut lähinnä Sinttiä, ja vaikka ajan myötä hänen toimenkuvansa laajeni muihinkin tallihommiin, Sintti oli yhä se ykkönen.
- Mitä sanosit maastolenkistä, poni? hän mietti ääneen.

Tallikäytävän betonilattia kopisi, kun joku talutti hevostaan sisään. Juulian näkökenttään käveli ensin vieras tyttö, jonka perässä tepasteli haflingertamma korvat höröllä. Tyttö talutti ponin vastapäiseen karsinaan, irrotti riimunnarun päitsistä ja palasi käytävälle. Hän oli jo menossa varustehuoneelle päin, mutta astui sitten Sintin karsinan ovelle.
- Moi, tyttö sanoi. – Tota… Kuulinko mä oikein että sä ajattelit lähteä maastoon?
- Sä oot Saana, vai? Juulia kysyi.
Tyttö nyökkäsi. – Kyllä.
- Mä oon Juulia. Niin mä vähän meinasin että vois lähteä, Juulia mietti.
- Hei, mahtavaa! Mä kun ajattelin että ois kiva mennä maastossa käymään tänään… niin voisitko sä vähän näyttää reittejä? Saana pyysi.
- Totta kai, sano kun oot saanu ponisi valmiiks niin voidaan mennä.
- Juu!

Saana meni hakemaan Fionan harjapakkia, ja Juulia seurasi perässä. Hän nappasi Sintin suitset koukusta ja palasi hevosen luokse.
- Mennään ilman satulaa, hän jutteli tammalle. Sintti hörisi ja puhalsi Juulian poskelle. Suomenhevostamman huomionosoitukset lämmittivät mieltä. Tiesi merkitsevänsä jotain hevoselle, ja se oli paras palkinto mitä siltä voi saada.

Saana oli saanut Fionan harjattua ja haki poninsa varusteet.
- Mä voisin muuten mennä ilman satulaa, mutta jos ottaa yhtään askelta laukkaa, ei tuu mitään, niin hyvä mun tasapaino ei ole, Saana totesi. – Fiona ei mikään säikky oo, mutta ei sitäkään tiedä jos vieras maasto pelottaa.
Hän heitti satulan tamman selkään ja kiristi vyön. Vielä suitset päähän. Tytöt hakivat kypäränsä kaapeistaan, ja Juulia talutti Sintin edeltä tallipihaan. Hän ponnisti itsensä kevyesti selkään. Vuosien harjoittelu oli tuottanut tulosta. Hän tunsi itsensä välillä ihan intiaaniksi.
- Aika hienosti, Saana arvioi.
- Tekniikkalaji, Juulia tokaisi ja heilutteli jalkojaan. Tennarit olivat joskus edellisessä elämässään olleet valkoiset.

Saana nousi satulaan ja kiristi vyön.
- Voidaan mennä, hän sanoi. Juulia kannusti Sintin liikkeelle, ja he kiersivät käynnissä tallin taakse.
- Täältä lähtee pisin reitti, Juulia esitteli, kun suomenhevonen asteli metsään johtavalle, leveälle polulle. Osa puista oli jo hyvästelemässä kesää ja pudotteli keltaisia lehtiään polun varrelle. Aamu oli ollut kylmä, mutta auringonpaiste oli nostanut iltapäivällä lämpötilan lähes kahteenkymmeneen asteeseen. Juulia kääri raidallisen hupparinsa hihoja ylemmäksi. Syksy hiipi kohti, ei sitä pysäyttettyä saanut.

Hevosten kävellessä Saana kertoi elämästään ennen muuttoa. Hän oli saanut Fionan aloittaessaan kahdeksannen luokan, ja tamma oli asunut ratsastuskoululla.
- Aika iso muutoshan tää on, ensinnäkin että porukkaa on niin vähän. Ja tunneilla kävin kaksi tai kolme kertaa viikossa, nyt on sitten ihan itsenäistä, Saana pohti.
- Päivi on kokenut ratsastaja, ja se on silloin tällöin pitänyt jonkinsorttista ohjausta meille. Vertti käy välillä estevalmennuksissa lähempänä kaupunkia. Eli kyllä täälläkin on mahollisuudet jonkin tasoiseen opetukseen, kyllä Päivi tietää mistä puhuu vaikkei siihen koulutettu ole. Ja trailerin saa vuokralle, jos tarve, Juulia kertoi.
- Kiva kuulla! Saana innostui. – Onko täällä muuten jotain hyviä laukkapätkiä?
- Vähän matkan päässä on tulossa. Mitä luulet, haluatko sä laukata sen vai onko Fiona riskiryhmää vieraissa maastoissa?
- Ei riskin häivää, Saana ilmoitti. – Vauhtiahan riittää, mutta kyllä se hidastaa sitten kun pyytää, eikä se mikään säikkykään oo.
- Selvä! Jos ravataan vähän matkaa ensin, Juulia ehdotti.
- Ilman muuta.
Sintti siirtyi reippaaseen raviin Fiona perässään. Juulia piti tamman askeleista, niissä ei pomppinut mihinkään suuntaan vaikka olisi yrittänyt. Sintin selkäkin oli täydellinen ilman satulaa ratsastukseen. Ja luonne, ennen kaikkea! Luotettavan suomenhevosen selässä ei tarvinnut pelätä mitään. Juulia antoi Sintin ravata omaa tahtiaan ja nautti hetkestä. Kaviot tömähtelivät rytmikkäästi maahan, aurinko lämmitti selkää.

- Tossa mutkan takana vaihtuu pelloksi, me on siinä yleensä laukattu koko suora.
Hevoset kääntyivät mutkasta, ja edessä aukesi näkymä pienelle pellolle. Sintti tiesi paikan, eikä tammaa tarvinnut kahdesti käskeä, että se lähti kiitämään polkua pitkin. Fiona seurasi nanosekunnin päästä esimerkkiä ja spurttasi perään. Juulia piti kiinni harjasta ja nojasi eteenpäin. Ilmavirta pusersi vedet silmistä, mutta hän ei antanut sen haitata. Vauhdin huuma ei kestäisi kauaa, sillä hevoset piti rauhoitella hyvissä ajoin ennen risteystä.
- Hiljennetään, Juulia huusi ja pidätteli Sinttiä. Tamma siirtyi hieman nyreissään, mutta vanhasta tottumuksesta, raviin. Juulialla oli muutaman askeleen ajan työ pysyä kyydissä, sillä laukan jälkeinen ravi oli pahin. Sintin meno tasoittui nopeasti. Fiona oli myös rauhoittunut raviin. Juulia vilkaisi Saanaa.
- Mahtavaa, tämä huudahti ja taputti poninsa kaulaa.

Pelto jatkui vasemmalla, oikealla puolella alkoi metsikkö. Polku päättyi isomman hiekkatien risteykseen, ja Juulia käänsi Sintin vasemmalle. He jatkoivat ravaten tien reunaa pitkin.
- Tässä kulkee autoja välillä, pitää olla varovainen, Juulia neuvoi. – Lähiseudun porukka onneksi tietää ajaa hiljaa täällä, mut kuitenkin.
Mikke oli kerran pelästynyt autoa Juulian taluttaessa sitä maastossa. Hän ei halunnut muistella sitä operaatiota, jonka karannut poni oli aiheuttanut.
- Fiona on aika lailla liikennevarma, Saana sanoi. – Koululla maastoiltiin välillä ihan lähellä maantietä, ja tallialueenkin vieressä meni pienempiä autoteitä.

Hevoset ravasivat reippaasti tien reunaa pitkin. Pian haarautuisi taas pienempi polku.
- Kohta käännytään – hups! Juulia huudahti. Ennen kuin hän tajusikaan, jysähti, ja hän oli selällään hiekkatiellä. Kääntyminen Saanan puoleen oli ollut liian tiukka Sintin väistäessä yhtäaikaa kuoppaa. Juulialla oli yhä ote ohjista. Hän makasi maassa jalat suorana Sintin vatsan alla ja nauroi vedet silmissä.
- Sattuko? Saana kysyi. Fiona oli pysähtynyt ihan viereen.
- Vähän vaan tärähti… Juulia vakuutteli ja nousi istumaan. – Auts. Vähän selkään koskee. Sen siitä saa kun luottaa hevoseensa liikaa!
- Suosittelen, Saana nauroi taputtaessaan turvaliiviään.
Juulia kampesi itsensä hieman kivuliaasti takaisin selkään. Pikku tärähdys, ei kummempaa. Kun he kääntyivät polulle, selkä oli jo unohtanut tapahtuneen.
- Tuolla on järvi ja uittoranta, Juulia osoitti oikealle, missä metsän siimeksessä näkyi vesi. Sintti ainakin tykkäsi uida. Juulia itse ei ollut mikään vesipeto, mutta hevosten kanssa hän kyllä suostui talviturkkinsa heittämään.
- Oi, kiva! Saana riemastui. – Mä en tiiäkkö oo ikinä uittanu hevosia…
- Ensi kesänä uitat! Juulia vannoi. – Ellei mennä saman tien?
- Ei kiitos, mä odotan mieluummin helteitä, Saana naurahti. – Tai… Miten ois avantouitto keskellä kylmintä keskitalvea?
- Ei kiitos! Juulia nauroi. Hän oli helpottunut, ja syystä: Saana oli kaukana nirppanokasta, jota Reija epäili. Muutkin tytöt pitäisivät hänestä varmasti.

Kuva © mikepow (cc by-nc-sa 2.0)