Kello oli hiipinyt jo yli yhdeksän, kun Vertti nosti viimeisenkin puomin takaisin paikoilleen. Jumppasarjassa, jota he olivat Ditan kanssa hypänneet, oli kestänyt kauan purkaa. Sen rakentanut Reijakin oli tytöistä viimeisenä lähtenyt, ennen kuin Vertti ja Ditta olivat lopettaneet. Vertti tunsi pientä tyytyväistä ylpeyttä estetreenistä, sillä Ditta oli hypännyt jumppasarjaa maltillisesti. Se jos mikä oli tammalta harvinaista käytöstä. Se ei ollut sooloillut esteiden välillä eikä jättänyt askelia väliin. Tammasta tulisi hieno estehevonen, hän oli varma.
Vertti siirtyi sisälle talliin. Jokin kylmäsi häntä ulkona, yksin pimeässä. Kotiin oli sata metriä, mutta Vertti tiesi olevansa hieman pelkuri. Kenellekään hän ei kehdannut myöntää, ei kunnolla edes itselleen, että uskoi jollain tasolla kummituksiin.
Hän meni rehuvarastoon ja alkoi lappaa ensin Jesterin iltaruokia astiaan. Kaikki paitsi Riku olivat ruokaa vailla, sillä Reija oli ennen lähtöään heittänyt ponille sen illallisen. Vertti nauroi ajatukselle murhaavan kateellisista katseista, joita Riku oli takuulla saanut osakseen aterioidessaan.
Vertti kaatoi Jesterin annoksen ruunan ruokakuppiin. Hänellä oli itselläänkin jo nälkä. Fiona hirnahti vaativasti karsinassaan, kun Jester aloitti tyytyväisen rouskutuksen.
- Kyllä neiti, hetki vain, Vertti rauhoitteli ja palasi hakemaan Sintille ruokaa.
Hän oli nähnyt Saanan ratsastavan Fionalla tänään. Tyttö osasi hyvin, ja Fiona totteli hyvin. Yhteistyötä oli ollut ilo katsoa. Saana oli kertonut kisaavansa välillä kouluakin ponillaan.
Tulokkaat olivat molemmat sopeutuneet hyvin. Reija oli unohtanut epäilyksensä tyystin päästessään Saanan kanssa juttuun, ja Vilja ja Juuliakin tulivat loistavasti toimeen tytön kanssa. Verttikin oli jutellut Saanan kanssa muutamaan otteeseen ihan kaksistaankin. Se nauru. Ja ne silmät…
Vertti ähkäisi tajutessaan jämähtäneensä paikoilleen haaveilemaan. Yhtäkkiä kummallinen ärsytyksen tunne ajoi äskeiset ajatukset tiehensä. Mikä ihme sai hänet jatkuvasti muistelemaan nimenomaan Saanaa, tyttöä, jonka oli tavannut vasta muutamaa päivää aikaisemmin? Vertti ei ymmärtänyt enää itsekään itseään. Hän jakoi ripeästi loput ruoat, tarkisti että kaikki oli kunnossa, ja astui ulos tallista lukitakseen oven. Ajatuksista ei saanut enää kiinni. Hän ei ollut mikään hempeisiin haaveisiin taipuvainen. Miksi Saana palasi jatkuvasti mieleen?
Toisaalta, miksi ei saisi palata?
Oli kai parasta mennä nukkumaan. Vertti lähti kävelemään kohti kotitaloa. Keittiön ikkunassa oli vielä valo, ja hän näki isän jonkinlaisen siluetin.
Hän pysähtyi yllättäen, kuuntelemaan. Kavioiden töminää. Laukkaavan hevosen askeleet. Ja kimeä hirnahdus. Vertti kääntyi äkkiä ympäri sydän kurkussa. Hemmetti, oliko joku hevosista karannut? Hän juoksi tallin ovelle, mutta se oli yhä lukittuna.
Ääni kuului jostain metsästä päin. Vertti katsoi tarkkaan, muttei nähnyt pimeässä mitään – paitsi valkean välähdyksen, joka katosi yhtä pian kuin oli ilmestynytkin. Kylmät väreet hiipivät pitkin selkää. Hän kuvitteli, aivan varmasti.
Joku kirkaisi. Se riitti Vertille. Hän rynnisti kotiin minkä jaloistaan pääsi. Sä kuvittelet, hän hoki itselleen, sä kuvittelet. Mutta koko loppuillan epämiellyttävä tunne vaivasi häntä päästämättä hetkeksikään irti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti