05. Syyssateet

Vilja kiristi Rikun satulavyötä ja kuunteli puolella korvalla Juulian ja Vertin keskustelua tulevista aluekisoista.
- Ditalla metriin ja Jesterillä kymppiin, poika selitti.
- Kyllä mä pääsen lähtemään, ei oo mitään ihmeempää sillon, Juulia lupautui.
Vilja veti hanskat käteen ja talutti Rikun ulos tallista. Piha oli yhtä mutavelliä rankkasateen jäljiltä, mutta kenttä oli onneksi ehtinyt kuivumaan käyttökelpoiseksi. Kummankin askeleet lätsähtivät heidän kävellessään pihan poikki kentälle.

Vilja nousi satulaan. Mentäisiin ihan vain koulua tänään. Riku oli kiva kouluratsunakin ja Vilja tiesi osaavansa kaivaa sen parhaat puolet esille. Welsh-veri näkyi etenkin hienoissa liikkeissä. Rikun käveltyä pari kierrosta Vilja kokosi ohjat tuntumalle ja pyysi ponia siirtymään raviin. He lämmittelivät ympyröillä ja kiemuraurilla, temponvaihdoksilla ja pohkeenväistöpätkillä. Vilja sai hetken aikaa herätellä Rikua, mutta poni virittyi nopeasti ja hakeutui hetken verryttelyn jälkeen peräänantoon. Ravin tahti takoi päässä tasaisen terävänä. Sitten puolipidäte, siisti laukannosto ja ympyrä. Vilja kuvitteli olevansa kisakentällä. Ratsastavansa tuomariston valvovan silmän alla.

He olivat Rikun kanssa kisanneet muutamat seurakisat niin esteillä kuin koulussa. Reija oli myös hypännyt joitakin seurakisoja. Vilja oli kuitenkin se, joka yleensä ratsasti, jos kisoihin lähdettiin. Kolme ruusuketta oli kotiin viety. Mutta hän janosi jotain enemmän, halusi kehittyä. Hän haaveili hyppäävänsä vielä joskus Vertin tasolla, tai kilpailevansa koulua yhtä hyvin. Riku oli todella hieno ja hyvähermoinen kilpaponi omalla tasollaan, mutta sen kapasiteetti yksinkertaisesti loppui kesken. 80cm rata oli ehdoton maksimi. Isompi, hieman korkeampitasoinen poni, jopa hevonenkin, olisi mahtava.

Muutamia laukkaympyröitä kooten ja lisäten, sitten Vilja jarrutteli ponin raviin. Hän tunsi sadepisaran nenällään, toisenkin. Eikä aikaakaan, kun taivaalta alkoi putoilla vettä tasaisen kiihtyvään tahtiin. Vilja kirosi hiljaa mielessään. Hänellä ei ollut sadetakkia mukana, pelkkä harmaa huppari yritti suojella häntä kastumiselta. Ihan turhaan. Sade yltyi, ja Vilja käveli ja ravaili ponin kanssa hetken aikaa, ennen kuin pysäytti Rikun kentän keskelle. Pisarat olivat suuria ja jäätäviä. Ditan valitteleva hirnahdus kuului tarhoilta päin.

Hän irrotti jalustimet jaloistaan ja pudottautui satulasta. Riku käännähti, Viljan tasapaino petti ja hän kaatui istualleen maahan. Mutaantuva hiekka otti Viljan lätsähtäen vastaan, ja hän oli auttamatta aivan rapainen.
- Saakelin poni, hän sihahti. Eipä ollut mukana vaihtovaatteita. Hän kömpi ylös irvistellen ja lähti taluttamaan ponia talliin. Maneesi olisi ihana. Siitä oli jo pari vuotta, kun Vilja oli viimeksi ratsastanut sisällä.

Mikkeä rapsuttelevan Vertin kasvoille levisi säälivä hymy, kun hän näki Viljan vaappuvan vaivalloisesti sisään. Märät housut tuntuivat pahoilta kävellessä.
- Lensitkö? poika kysyi virnistäen.
- En, Vilja tuhahti. – Kaaduin maassa ollessani.
- Joillekin se jaloillaan pysyminen vaan on astetta vaikeempaa, Vertti härnäsi.
- Turpa kiinni. Ei oo kivaa!
Vilja ei ollut vitsikkäällä tuulella. Hänellä oli kylmä, ja vaatteet liimaantuivat ahdistavasti kiinni ihoon. Hän riisui varusteet Rikulta, vei ne paikoilleen ja lähti pesemään ponin jalkoja. Riku piti vedestä ja innostui aina läiskimään pesukarsinassa kaiken märäksi. Vilja oli jo valmiiksi kuin uitettu koira, joten muutama roiske ei tuntunut tällä kertaa missään. Vietyään Rikun takaisin karsinaan Vilja kuivasi ja harjasi ponin. Hän nojasi otsansa sen harjaan ja huokaisi syvään.

Pihasta kuului pärinää, joka vaimeni yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Joku kolisteli tallin oven takana, ja Saana astui sisään.
- Moi Vertti! hän tervehti. – Ai, Viljakin on täällä, moikka!
Tyttö hymyili leveästi. Iloinen, iloisempi vai iloisin? Muilla sanoilla ei Saanan mielialaa voinut kysyä. Vilja vastasi tervehdykseen heilauttaen kättään ja meni hakemaan puhelintaan kaapista.
- Miksi moinen riemu? Vertti uteli.
- Mä sain kevarikortin! Saana julisti. – Pyörä on pihalla, jos haluat nähdä. Meidän virallinen ensiajomme tehtiin nyt tänne tallille.
Vertti katosi ulos vesisateeseen Saanan perässä. Vilja istahti varustehuoneen vanhalle sohvalle ja etsi äidin numeron. Saana oli loistotyyppi, tuli toimeen ihan joka ikisen kanssa. Luulot nirppanokkaisesta kaupunkilaisesta olivat kumoutuneet heti heidän päästyään kunnolla juttelemaan tämän kanssa. Mutta jollain tasolla Vilja kadehti häntä. Tytöllä oli aina sanat valmiina, hän nauroi paljon ja oli aina hyvällä tuulella. Ja oli Saanalla aivan ikioma ponikin.

Puhelin tuuttasi pitkään. Äiti ei vastannut.
- Perhana, Vilja sihisi hampaidensa välistä. Isäkään ei voisi hakea, se oli juuri tulossa junalla Helsingistä. Pitäisi polkea kotiin. Ellei hän haluaisi viettää loppuiltaa märissä vaatteissa tallilla tekemättä mitään järkevää, olisi kastuttava vartin ajan pyörän satulassa päästäkseen kotiin kuivumaan. Vilja alistui huokaisten kohtaloonsa, lukitsi kaappinsa ja lähti hytisten ulos.

Kuva © mxgirl85 (cc by)

04. Ilta tallilla

Kello oli hiipinyt jo yli yhdeksän, kun Vertti nosti viimeisenkin puomin takaisin paikoilleen. Jumppasarjassa, jota he olivat Ditan kanssa hypänneet, oli kestänyt kauan purkaa. Sen rakentanut Reijakin oli tytöistä viimeisenä lähtenyt, ennen kuin Vertti ja Ditta olivat lopettaneet. Vertti tunsi pientä tyytyväistä ylpeyttä estetreenistä, sillä Ditta oli hypännyt jumppasarjaa maltillisesti. Se jos mikä oli tammalta harvinaista käytöstä. Se ei ollut sooloillut esteiden välillä eikä jättänyt askelia väliin. Tammasta tulisi hieno estehevonen, hän oli varma.

Vertti siirtyi sisälle talliin. Jokin kylmäsi häntä ulkona, yksin pimeässä. Kotiin oli sata metriä, mutta Vertti tiesi olevansa hieman pelkuri. Kenellekään hän ei kehdannut myöntää, ei kunnolla edes itselleen, että uskoi jollain tasolla kummituksiin.

Hän meni rehuvarastoon ja alkoi lappaa ensin Jesterin iltaruokia astiaan. Kaikki paitsi Riku olivat ruokaa vailla, sillä Reija oli ennen lähtöään heittänyt ponille sen illallisen. Vertti nauroi ajatukselle murhaavan kateellisista katseista, joita Riku oli takuulla saanut osakseen aterioidessaan.

Vertti kaatoi Jesterin annoksen ruunan ruokakuppiin. Hänellä oli itselläänkin jo nälkä. Fiona hirnahti vaativasti karsinassaan, kun Jester aloitti tyytyväisen rouskutuksen.
- Kyllä neiti, hetki vain, Vertti rauhoitteli ja palasi hakemaan Sintille ruokaa.
Hän oli nähnyt Saanan ratsastavan Fionalla tänään. Tyttö osasi hyvin, ja Fiona totteli hyvin. Yhteistyötä oli ollut ilo katsoa. Saana oli kertonut kisaavansa välillä kouluakin ponillaan.

Tulokkaat olivat molemmat sopeutuneet hyvin. Reija oli unohtanut epäilyksensä tyystin päästessään Saanan kanssa juttuun, ja Vilja ja Juuliakin tulivat loistavasti toimeen tytön kanssa. Verttikin oli jutellut Saanan kanssa muutamaan otteeseen ihan kaksistaankin. Se nauru. Ja ne silmät…

Vertti ähkäisi tajutessaan jämähtäneensä paikoilleen haaveilemaan. Yhtäkkiä kummallinen ärsytyksen tunne ajoi äskeiset ajatukset tiehensä. Mikä ihme sai hänet jatkuvasti muistelemaan nimenomaan Saanaa, tyttöä, jonka oli tavannut vasta muutamaa päivää aikaisemmin? Vertti ei ymmärtänyt enää itsekään itseään. Hän jakoi ripeästi loput ruoat, tarkisti että kaikki oli kunnossa, ja astui ulos tallista lukitakseen oven. Ajatuksista ei saanut enää kiinni. Hän ei ollut mikään hempeisiin haaveisiin taipuvainen. Miksi Saana palasi jatkuvasti mieleen?

Toisaalta, miksi ei saisi palata?

Oli kai parasta mennä nukkumaan. Vertti lähti kävelemään kohti kotitaloa. Keittiön ikkunassa oli vielä valo, ja hän näki isän jonkinlaisen siluetin.

Hän pysähtyi yllättäen, kuuntelemaan. Kavioiden töminää. Laukkaavan hevosen askeleet. Ja kimeä hirnahdus. Vertti kääntyi äkkiä ympäri sydän kurkussa. Hemmetti, oliko joku hevosista karannut? Hän juoksi tallin ovelle, mutta se oli yhä lukittuna.

Ääni kuului jostain metsästä päin. Vertti katsoi tarkkaan, muttei nähnyt pimeässä mitään – paitsi valkean välähdyksen, joka katosi yhtä pian kuin oli ilmestynytkin. Kylmät väreet hiipivät pitkin selkää. Hän kuvitteli, aivan varmasti.

Joku kirkaisi. Se riitti Vertille. Hän rynnisti kotiin minkä jaloistaan pääsi. Sä kuvittelet, hän hoki itselleen, sä kuvittelet. Mutta koko loppuillan epämiellyttävä tunne vaivasi häntä päästämättä hetkeksikään irti.

03. Tutustumismaastoilu

Sintti torkkui seisaallaan, kun Juulia harjasi tammaa perusteellisesti. Irtokarvaa leijui ilmassa. Lautanen ja takajalka vielä, ja Sintti olisi täydellisen putipuhdas. Juulia silitteli hevosta vapaalla kädellään.
- Oot kohta niin hienona, että kaikki tallin hevoset kadehtii sua! hän vannoi. Sintti liikautti korvaansa laiskasti.

Juulia rakasti tätä hevosta. Hän oli käynyt Pihkarinteessä vuosikaudet, siitä asti kun oli 11-vuotiaana muuttanut naapuriin. Aluksi hän oli hoitanut lähinnä Sinttiä, ja vaikka ajan myötä hänen toimenkuvansa laajeni muihinkin tallihommiin, Sintti oli yhä se ykkönen.
- Mitä sanosit maastolenkistä, poni? hän mietti ääneen.

Tallikäytävän betonilattia kopisi, kun joku talutti hevostaan sisään. Juulian näkökenttään käveli ensin vieras tyttö, jonka perässä tepasteli haflingertamma korvat höröllä. Tyttö talutti ponin vastapäiseen karsinaan, irrotti riimunnarun päitsistä ja palasi käytävälle. Hän oli jo menossa varustehuoneelle päin, mutta astui sitten Sintin karsinan ovelle.
- Moi, tyttö sanoi. – Tota… Kuulinko mä oikein että sä ajattelit lähteä maastoon?
- Sä oot Saana, vai? Juulia kysyi.
Tyttö nyökkäsi. – Kyllä.
- Mä oon Juulia. Niin mä vähän meinasin että vois lähteä, Juulia mietti.
- Hei, mahtavaa! Mä kun ajattelin että ois kiva mennä maastossa käymään tänään… niin voisitko sä vähän näyttää reittejä? Saana pyysi.
- Totta kai, sano kun oot saanu ponisi valmiiks niin voidaan mennä.
- Juu!

Saana meni hakemaan Fionan harjapakkia, ja Juulia seurasi perässä. Hän nappasi Sintin suitset koukusta ja palasi hevosen luokse.
- Mennään ilman satulaa, hän jutteli tammalle. Sintti hörisi ja puhalsi Juulian poskelle. Suomenhevostamman huomionosoitukset lämmittivät mieltä. Tiesi merkitsevänsä jotain hevoselle, ja se oli paras palkinto mitä siltä voi saada.

Saana oli saanut Fionan harjattua ja haki poninsa varusteet.
- Mä voisin muuten mennä ilman satulaa, mutta jos ottaa yhtään askelta laukkaa, ei tuu mitään, niin hyvä mun tasapaino ei ole, Saana totesi. – Fiona ei mikään säikky oo, mutta ei sitäkään tiedä jos vieras maasto pelottaa.
Hän heitti satulan tamman selkään ja kiristi vyön. Vielä suitset päähän. Tytöt hakivat kypäränsä kaapeistaan, ja Juulia talutti Sintin edeltä tallipihaan. Hän ponnisti itsensä kevyesti selkään. Vuosien harjoittelu oli tuottanut tulosta. Hän tunsi itsensä välillä ihan intiaaniksi.
- Aika hienosti, Saana arvioi.
- Tekniikkalaji, Juulia tokaisi ja heilutteli jalkojaan. Tennarit olivat joskus edellisessä elämässään olleet valkoiset.

Saana nousi satulaan ja kiristi vyön.
- Voidaan mennä, hän sanoi. Juulia kannusti Sintin liikkeelle, ja he kiersivät käynnissä tallin taakse.
- Täältä lähtee pisin reitti, Juulia esitteli, kun suomenhevonen asteli metsään johtavalle, leveälle polulle. Osa puista oli jo hyvästelemässä kesää ja pudotteli keltaisia lehtiään polun varrelle. Aamu oli ollut kylmä, mutta auringonpaiste oli nostanut iltapäivällä lämpötilan lähes kahteenkymmeneen asteeseen. Juulia kääri raidallisen hupparinsa hihoja ylemmäksi. Syksy hiipi kohti, ei sitä pysäyttettyä saanut.

Hevosten kävellessä Saana kertoi elämästään ennen muuttoa. Hän oli saanut Fionan aloittaessaan kahdeksannen luokan, ja tamma oli asunut ratsastuskoululla.
- Aika iso muutoshan tää on, ensinnäkin että porukkaa on niin vähän. Ja tunneilla kävin kaksi tai kolme kertaa viikossa, nyt on sitten ihan itsenäistä, Saana pohti.
- Päivi on kokenut ratsastaja, ja se on silloin tällöin pitänyt jonkinsorttista ohjausta meille. Vertti käy välillä estevalmennuksissa lähempänä kaupunkia. Eli kyllä täälläkin on mahollisuudet jonkin tasoiseen opetukseen, kyllä Päivi tietää mistä puhuu vaikkei siihen koulutettu ole. Ja trailerin saa vuokralle, jos tarve, Juulia kertoi.
- Kiva kuulla! Saana innostui. – Onko täällä muuten jotain hyviä laukkapätkiä?
- Vähän matkan päässä on tulossa. Mitä luulet, haluatko sä laukata sen vai onko Fiona riskiryhmää vieraissa maastoissa?
- Ei riskin häivää, Saana ilmoitti. – Vauhtiahan riittää, mutta kyllä se hidastaa sitten kun pyytää, eikä se mikään säikkykään oo.
- Selvä! Jos ravataan vähän matkaa ensin, Juulia ehdotti.
- Ilman muuta.
Sintti siirtyi reippaaseen raviin Fiona perässään. Juulia piti tamman askeleista, niissä ei pomppinut mihinkään suuntaan vaikka olisi yrittänyt. Sintin selkäkin oli täydellinen ilman satulaa ratsastukseen. Ja luonne, ennen kaikkea! Luotettavan suomenhevosen selässä ei tarvinnut pelätä mitään. Juulia antoi Sintin ravata omaa tahtiaan ja nautti hetkestä. Kaviot tömähtelivät rytmikkäästi maahan, aurinko lämmitti selkää.

- Tossa mutkan takana vaihtuu pelloksi, me on siinä yleensä laukattu koko suora.
Hevoset kääntyivät mutkasta, ja edessä aukesi näkymä pienelle pellolle. Sintti tiesi paikan, eikä tammaa tarvinnut kahdesti käskeä, että se lähti kiitämään polkua pitkin. Fiona seurasi nanosekunnin päästä esimerkkiä ja spurttasi perään. Juulia piti kiinni harjasta ja nojasi eteenpäin. Ilmavirta pusersi vedet silmistä, mutta hän ei antanut sen haitata. Vauhdin huuma ei kestäisi kauaa, sillä hevoset piti rauhoitella hyvissä ajoin ennen risteystä.
- Hiljennetään, Juulia huusi ja pidätteli Sinttiä. Tamma siirtyi hieman nyreissään, mutta vanhasta tottumuksesta, raviin. Juulialla oli muutaman askeleen ajan työ pysyä kyydissä, sillä laukan jälkeinen ravi oli pahin. Sintin meno tasoittui nopeasti. Fiona oli myös rauhoittunut raviin. Juulia vilkaisi Saanaa.
- Mahtavaa, tämä huudahti ja taputti poninsa kaulaa.

Pelto jatkui vasemmalla, oikealla puolella alkoi metsikkö. Polku päättyi isomman hiekkatien risteykseen, ja Juulia käänsi Sintin vasemmalle. He jatkoivat ravaten tien reunaa pitkin.
- Tässä kulkee autoja välillä, pitää olla varovainen, Juulia neuvoi. – Lähiseudun porukka onneksi tietää ajaa hiljaa täällä, mut kuitenkin.
Mikke oli kerran pelästynyt autoa Juulian taluttaessa sitä maastossa. Hän ei halunnut muistella sitä operaatiota, jonka karannut poni oli aiheuttanut.
- Fiona on aika lailla liikennevarma, Saana sanoi. – Koululla maastoiltiin välillä ihan lähellä maantietä, ja tallialueenkin vieressä meni pienempiä autoteitä.

Hevoset ravasivat reippaasti tien reunaa pitkin. Pian haarautuisi taas pienempi polku.
- Kohta käännytään – hups! Juulia huudahti. Ennen kuin hän tajusikaan, jysähti, ja hän oli selällään hiekkatiellä. Kääntyminen Saanan puoleen oli ollut liian tiukka Sintin väistäessä yhtäaikaa kuoppaa. Juulialla oli yhä ote ohjista. Hän makasi maassa jalat suorana Sintin vatsan alla ja nauroi vedet silmissä.
- Sattuko? Saana kysyi. Fiona oli pysähtynyt ihan viereen.
- Vähän vaan tärähti… Juulia vakuutteli ja nousi istumaan. – Auts. Vähän selkään koskee. Sen siitä saa kun luottaa hevoseensa liikaa!
- Suosittelen, Saana nauroi taputtaessaan turvaliiviään.
Juulia kampesi itsensä hieman kivuliaasti takaisin selkään. Pikku tärähdys, ei kummempaa. Kun he kääntyivät polulle, selkä oli jo unohtanut tapahtuneen.
- Tuolla on järvi ja uittoranta, Juulia osoitti oikealle, missä metsän siimeksessä näkyi vesi. Sintti ainakin tykkäsi uida. Juulia itse ei ollut mikään vesipeto, mutta hevosten kanssa hän kyllä suostui talviturkkinsa heittämään.
- Oi, kiva! Saana riemastui. – Mä en tiiäkkö oo ikinä uittanu hevosia…
- Ensi kesänä uitat! Juulia vannoi. – Ellei mennä saman tien?
- Ei kiitos, mä odotan mieluummin helteitä, Saana naurahti. – Tai… Miten ois avantouitto keskellä kylmintä keskitalvea?
- Ei kiitos! Juulia nauroi. Hän oli helpottunut, ja syystä: Saana oli kaukana nirppanokasta, jota Reija epäili. Muutkin tytöt pitäisivät hänestä varmasti.

Kuva © mikepow (cc by-nc-sa 2.0)

02. Hevoshaaveita

- Mistä tää… Fiona on tänne ilmestyny? Reija ihmetteli kohdatessaan haflingertamman ennen tyhjää toimittaneessa karsinassa, jonka ovessa oli nyt uusi nimikyltti. – Onko Vertillä uus poni, vai?
- Ei se ole Vertin, Juulia vastasi. Hän pysähtyi karsinan ovelle ja solmi poninhäntänsä tiukemmalle. Reijan uteliaisuus kasvoi.
- Täällä on joku uus? hän kiinnostui.
- Joku Saana omistaa tuon. Näin siitä vilauksen, kun se lähti tallilta eilen, Juulia paljasti. – Mutta en mä ehtinyt tarkemmin tutustua. Se on Vertin mukaan Kouvolan läheltä.
- Onkohan se kiva? Reija tuumi epäillen. – Ikioma poni ja kaikkee. Kato tota satulaakin, noi on ihan törkeen kalliita.
Tyttö osoitti varustehuoneeseen päin.

- Onko Vertti susta lellipentu? On silläkin hienot hevoset, Juulia muistutti.
- Ei tietenkään. Mä vaan asennoidun pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon, jotta Saana osoittautuu mukavammaksi kuin odotin! Reija perusteli. Ainakin toivottavasti, hän lisäsi mielessään.
- Sinä ja sun ideat, Vilja kommentoi.
Reija vilkaisi tyttöä, joka harjasi Rikua tarmokkain ottein. Tottahan se oli, että Reijalla oli aina suunnitelma kaikkeen.
- Mähän olen aina rakastanut valkoisia poneja, Vilja puuskahti. – Varsinkin sellaisia, jotka piehtaroi. Voitko tuoda kamat?
Reija nyökkäsi ja nouti Rikun yleissatulan ja suitset varustehuoneesta. Satulahuopa oli hieman kulahtaneen vaaleansininen, ja siinä oli nurkkaan kirjailtuna valkoinen R-kirjain. Reija vertasi huopaa tahtomattaan Fionan siistiin, tummanpunaiseen satulahuopaan. Se oli aivan uuden näköinen. Ja kalliin. Koko uusi poni varusteineen oli jotenkin varoittavan moitteettomassa kunnossa.

Oli Viljan liikutusvuoro. Kun poni oli valmis, hän lähti sen kanssa kentälle. Reija jäi siivoamaan karsinaa. Miten hän olisikaan halunnut Rikun omakseen! Oli toki mahtavaa ja helpompaa jakaa vuokraponi parhaan ystävän kanssa, mutta Reija kaipasi silti vapautta puuhata ponin kanssa tasan mitä itse halusi, juuri milloin itse halusi. Omina vuoropäivinään sitä iloa tunsi hetkellisesti, mutta aina piti muistella, voiko hypätä, onko Vilja maastoillut aikoihin ja niin edelleen. Vilja oli sitäpaitsi heistä kahdesta se kokeneempi ja taitavampi niin hevostenhoidossa kuin ratsastuksessakin, joten tällä oli hieman enemmän johtajan rooli vuokrauksessa.

Mutta Viljaa oli kiittäminen koko ponista. Sehän oli tytön kummitädin kautta löytynyt. Jollei Vilja olisi pyytänyt ystäväänsä kimppavuokraajaksi, olisi Reija edelleen vailla minkäänlaista läheskään omaa ponia.
Juulia talutti Sintin ulos karsinastaan.
- Joo-o, ulkoilemaan pääset, tyttö jutteli hevoselle. – Jätä vaan ne kottikset siihen, mä putsaan nuo muut karsinat samantien ja voin heittää Rikullekin uudet aluset, hän lupasi Reijalle.
- Okei, kiitos! Reija nosti viimeiset likaiset aluset kottikärryyn ja jätti välineet karsinaan. Hän lähti Viljan ja Rikun yleisöksi. Paikalla oli myös Vertti, joka kokosi ratsukolle pystyestettä pitkälle sivulle.

- Laita vaikka kuuskymppinen, Vilja pyysi laukatessaan Rikulla pääty-ympyrällä. Ponilla oli menohaluja enemmän kuin Viljalla, mutta ratsastaja piti päänsä ja voitti. Riku pysyi hallitun tasaisessa laukassa vieläpä asettuen nätisti. Reija kyllä pärjäsi Rikun kanssa ihan mallikkaasti, mutta kun tuli puhe esteistä, ponin vauhti kiihtyi aina hieman huolimatta Reijan yrityksistä rauhoitella.

Ratsukko ylitti pystyn helposti. Vertti kasasi muutaman askeleen päähän samakorkuisen okserin, ja Riku tuli uudestaan, tällä kertaa molemmat. Vauhti kiihtyi, mutta Vilja rauhoitti ponin raviin. Okseri nousi vielä parin kierroksen ajan, kunnes Vilja hyppäsi viimeisen, 85-senttisen, ja pidensi sitten jalustimet takaisin koulumittaan jatkaakseen hetken aikaa ravi- ja laukkatyöskentelyn parissa.
- Me mennään vielä hetki tässä ja käydään maastossa loppukävelyt, hän ilmoitti.

Reija laski Vertin kanssa esteistä puomit maahan ja meni talliin. Juulia oli juuri saanut levitettyä puhtaat kuivikkeet viimeiseenkin karsinaan ja silmäili kolmea tyhjillään olevaa.
- Tiedätkö Reija, mä aina haaveilen, että näissäkin olisi asukkaita, Juulia mietti.
- Se olis kyllä tosi kivaa, Reijakin arveli.
- Sinttihän mulle se rakkain ja melkein kuin oma, en mä sen puoleen, mutta uudet hevoset on aina jännittäviä, Juulia jatkoi. – Uutta väriä elämään. Joko uusia ihmisiä tallille tai lisätöitä minulle – kumpi vaan käy!
- No, juurihan me saatiin uusia tuttavuuksia, Reija muistutti ja nojasi Fionan karsinan oveen katsellen kaunista haflingertammaa. Poni hörisi ja tökkäsi häntä otsaan turvallaan. Toivottavasti tamman omistaja olisi yhtä mukava, Reija ajatteli.

Oli Reijallakin haaveensa karsinoiden suhteen. Hän unelmoi majoittavansa jonain päivänä oman ponin johonkin niistä. Aivan ikioman.

01. Fiona saapuu

Saana nosti Fionan estesatulan ja huovat kaappiin ja sulki oven. Varusteet olivat nyt kaikki paikoillaan. Yleissatula jäi telineeseen, johon tallin omistaja, vaaleahiuksinen Päivi kiinnitti Fionan nimilappua.
- Fiona taisi sopeutua Rikun seuraan ihan hyvin? nainen kysyi.
- Loistavasti, Saana nyökkäsi. – Vähän se katteli ensin uutta tarhaa ja ponikaveria ihmeissään, mutta nopeasti se tänne kotiutuu.
Voi olla, että nopeammin kuin minä, hän ajatteli, mutta jätti sanomatta. Eihän sitä koskaan tiennyt, millaista tallin muu porukka oli. Saana ei tiennyt heistä vielä mitään. Toisaalta pelotti, että tallin ydinjengi ei hyväksyisi häntä, melkein kaupunkilaista, mukaan, mutta osittain Saana oli toiveikaskin uusien ystävien saamisesta.

Saana astui ulos tallista ja silmäili piha-aluetta.
- Teilläkö ei oikeesti ole maneesia ollenkaan? hän kysyi.
- Ei ole, Päivi vastasi. – Mutta kenttä on ympärivuotisessa käytössä, ja ihan hyvin toimii. Jäisellä kelillä vaan pitää mennä tosi varoen.
Saana kohotti kulmiaan epäilevästi. Fiona oli aiemmin asunut ratsastuskoululla, jolla oli suuri, lämmitetty maneesi. Siellä oli hyvä treenata, kun ulkona oli pimeää ja tuiskusi lunta. Ajatus lumimyräkässä ratsastamisesta hyisen pimeänä iltana ei houkutellut.
- Siinä on valotkin talven pimeille, Päivi totesi aivan kuin lukien Saanan ajatukset.
- No hyvä, tyttö tuumi. Vaikka ei se paljon lohduttanutkaan.

Muutto Kouvolan tuntumasta Itä-Suomen peräkylille ei ollut missään vaiheessa houkutellut Saanaa. Hän ei ymmärtänyt, miksi isä oli ottanut vastaan töitä juuri sieltä, ja kaiken huipuksi valinnut äidin kanssa talon niin kaukaa sivistyksestä kuin ylipäätään oli mahdollista. Kirkonkylällä olisi Saanakin saattanut viihtyä, mutta ei, piti muuttaa keskelle korpea. Fionalle sentään löytyi talli ihan läheltä, mutta siitä tallista ei paljon hyvää sanottavaa keksinytkään. Maneesi puuttui, hevosia oli vain kourallinen, ja tallirakennus oli parhaat päivänsä nähnyt.

Saana vilkaisi haflingertammaa, joka parturoi jo tarhaansa järjestelmällisesti kimon risteytysponin kanssa. Fiona ainakin hyväksyttiin joukkoon, ja se oli hyvä. Saana toivoi sydämestään, että hänkin kelpaisi. Hyvä yhteishenki voisi korvata kaikki tallin puutteet. Hän tunsi olonsa vielä niin epävarmaksi ja vieraaksi, ettei tiennyt mitä paikasta oikeastaan ajatella.

Jostain tallin takaa kuului hevosen askelia. Sieltä lähti ilmeisesti jonkinlainen maastoreitti, Saana rekisteröi. Tallipihaan ratsasti nopealta arviolta Saanaa hieman vanhempi poika kookkaalla, kimolla hevosella. Hän pysäytti ratsunsa ja laskeutui satulasta.
- Moi, poika tervehti Päiviä ja vilkaisi sitten Saanaa.
- Moikka! Päivi vastasi ja esitteli pojan Saanalle. – Tässä on meidän Vertti.
- Terve, Vertti sanoi Saanalle. – Sä oot vissiin se Saana?
- Olen joo, me tultiin tänne mun ponin kanssa. Fionan.
- Äiti kertoikin. No, tervetuloa, toivottavasti viihdyt!
Vertti hymyili lämpimästi ja nosti hevosen jalustimet ylös. Sitten hän talutti ratsunsa tallin ovesta sisään. Päivi esitteli hevosen Jesteriksi, Vertin kilpahevoseksi
- Vertti kisaa kahella puoliverisellä esteitä kesäkaudet, Jesterillä ja sitten Ditta-tammalla, joka on aika nuori vielä, Päivi kertoi.
- Mä kilpailen Fionalla joskus, Saana paljasti. – Ysikymppiä ja helppoa beetä.
- Kiva juttu! Itekkin kilpailin aikoinaan, mutta koulua, enkä kovin vakavassa mielessä.
- Teillä on varmaan estekalusto täällä? Saana kysyi.
- Tuolla noin, katoksessa kentän vieressä. Niitä saa ihan vapaasti käyttää, kunhan laittaa siististi takas paikoilleen. Mutta hei, pärjäiletkö itseksesi? Mä menen laittamaan ruokaa kotiin. Kysy Vertiltä jos on ongelmia.
- Pärjäilen, Saana vakuutti ja katseli estekalustoa. Näytti ihan kunnolliselta, muurikin oli ja portti. Fiona tykkäsi ja osasi hypätä.

Saana siirtyi takaisin talliin tutustumaan muihin hevosiin. Vertti kantoi Jesterin varusteita satulahuoneeseen, ja Saana meni katsomaan ruunaa. Kimo hevonen oli iso, säkäkorkeutta taatusti enemmän kuin Saana oli pitkä. Jester nuuhkaisi Saanan ojennettua kättä ja pärskähti.
- Sä oot aika hieno, Saana mietti puoliääneen.
- Onhan se, Vertti totesi palatessaan hevosen luokse. – Mutta odotahan, että näet sen esteradalla, se on jotain vielä hienompaa!
Poika nauroi. Saana vilkaisi häntä varovaisesti. Vaaleat hiukset ja hitusen Päivin kasvonpiirteitä. Kirkkaat, siniset silmät ja suu hymyssä. Aika söpö, Saana mietti, ja mieliala koheni hieman.
- Onko tää se sun toinen hevonen? Saana kysyi siirtyessään viereisen karsinan ovelle.
- Ei mun oikeastaan, mutta meidän perheen omistama. Mutjoo, toinen kisapolleista, Ditta. Se on nuorempi ja vähän kovempi häsläämään, mutta ponnua löytyy siltäkin.
Ruunikko puoliveritamma katseli karsinastaan hetken aikaa ennen kuin uskaltautui tarjoamaan turpaansa Saanan silitettäväksi.
- Nätti, Saana kehui.
- Muut onkin ulkona. Tossa karsinassa on suomenhevonen Sintti ja tossa Mikke-shettis. Ja tuossa on Riku, risteytysponi. Se ei ole meidän, vaa sitä vuokraa jostain muualta yhet Reija ja Vilja, Vertti esitteli.
- Joo, Riku on Fionan kanssa samassa tarhassa.

Saana vilkaisi tallin avonaista ovea. Syyskuinen ilta oli hämärtymässä, vaikka ulkona olikin kohtuullisen lämmin. Ehkä pitäisi vain heittää epäilevä asenne romukoppaan ja tutustua avoimesti hieman toisenlaiseen tallielämään kuin oli tottunut. Olihan Pihkarinteessä kieltämättä tunnelmaa, erilaista kuin kiireisellä, bisneksen voimin pyörivällä ratsastuskoululla. Maalaistallin rauha, Saana mietti. Kaipa hän selviytyisi. Mutta hän ei uskaltaisi luvata itselleen mitään, ennen kuin tapaisi lopun talliporukan.