12. Rikun lähtö

Joulunaika oli kulunut huolettomasti, välipäivät mukavasti tallilla ystävien seurassa vietettynä. Reija oli jo lähestulkoon ehtinyt unohtaa, että Riku saattaisi lähteä ihan milloin tahansa. Mutta kun se päivä koitti, totuus kuristi taas kylmin käsin niin Reijan kuin Viljankin kaulaa.

Anu, Rikun omistaja, oli soittanut matikantunnilla Viljalle ja pyytänyt tyttöjä hyvästelemään ponia koulusta päästyään. Ostaja oli löytynyt: käynyt kokeilemassa Rikua ja hakisi ponin pois.

Reija nojasi päätään bussin viileään ikkunaan. Hän ei sanonut sanaakaan. Vilja istui vieressä tyhjä katse silmissään. Kumpikin tiesi, että pian vuokraponi ja sen kanssa vietetyt onnelliset hetket olisivat pelkkiä muistoja.
- Mä en voi uskoa tätä, Reija huokaisi lopulta. – Mulla ei ole enää mitään, kun Riku lähtee.
- Riku on ihan meidän poni, Vilja totesi vakavana, eikä katsonut Reijaa. – Mä en tajua, miten Anu voi tehdä näin. Se ostaja asuu liian kaukana, että vois edes käydä ponia moikkaamassa.

Bussi pysähtyi, ja tytöt jäivät pois. He talsivat kilometrin matkan tallille lumista piennarta pitkin kaikessa hiljaisuudessa. Reija muisti hyvin lumimaastoilut ilman satulaa, kiitolaukkakisat järven jäällä, kaiken sen ikimuistoisen Rikun kanssa. Niin yksin kuin Vilja seuranaan.

Tallipihassa oli kaksin kappalein vieraita autoja sekä uhkaavan lähtövalmiin näköinen vieras traileri. Reija ei olisi halunnut kohdata ostajaa. Mieluiten hän olisi jättänyt koko tilanteen kohtaamatta. Askeleet veivät hitaasti talliin, jonka avoimista ovista soljui pihalle vaimeaa puheensorinaa.

Vilja meni talliin ensin, ja Reija seurasi perässä. Hän näki Rikun karsinan luokse kokoontuneet ihmiset. Päivi, Anu ja nuorempi, tuntematon nainen, joka rapsutti Rikun otsaa. Heidän poninsa otsaa. Riku oli jo nyt uuden omistajansa kanssa ihan hyvää pataa. Se ärsytti Reijaa kummallisella tavalla. Hän nieli harminsa ja veti pirteän tekohymyn kasvoilleen.
- Moi Anu ja Päivi, Vilja avasi suunsa ensin. Hän nyökkäsi vieraalle naiselle ja ojensi kätensä. – Vilja. Rikun vuokraaja.
Pieni tauko.
- Entinen vuokraaja, siis… Vilja totesi vaisummin.
- Mä olen Sonja, mutta sanokaa ihan Soneksi, nainen tervehti. Hän hymyili, mutta Reija oli näkevinään silmissä jotain, mitä ei onnistunut tulkitsemaan. Ihan kuin nainen olisi hetkellisesti aistinut, miten musertavaa tämä oli niin Viljalle kuin Reijallekin.
- Mä olen Reija, toinen vuokraaja, Reija esitteli itsensä kätellen Sonea. – Riku on mahtava poni. Pidä siitä hyvää huolta.
- Riku on ollu tytöillä täällä päälle vuoden, kertoi Anu. – Mä olen pahoillani että joudun myymään sen, mutta onneksi löyty näinkin vakuuttava ostaja. Oma elämäntilanne ei salli ponin pitämistä enää, edes vuokrattuna. Tarjosin kyllä Rikua molemmille tytöille, mutta kumpikaan ei sitä voi ottaa.
Reija muisti sen. Miten häntä olikaan kismittänyt, kun vanhemmat olivat tyrmänneet ajatuksen Rikun ostosta heti kättelyssä.

Vilja näytti jotenkin vaikealta. Poissaolevalta. Se katseli katossa leikkiviä varpusia hiljaisena.
- Kyllä mä lupaan pitää huolen Rikusta, Sone hymähti. – Sääli toki viedä tytöiltä vuokraponi, mutta Riku on juuri mun tarkoituksiin sopiva, ja totta kai te saatte tulla käymään sitä moikkaamassa ihan milloin haluatte!
Siinä on vaan semmonen pikkuriikkinen ajomatka, Reija mietti happamana. Neutraalisti hymyilevä maski ei värähtänytkään, näyttelemisen hän nimittäin hallitsi hyvin. Vilja katseli muualle.

Rikun lähtö tapahtui sumussa. Reija tajusi vain, kuinka he Viljan kanssa roikkuivat ponissa loppuun asti kuin pikkutytöt. Viimeiset halaukset, rapsutukset ja suukot turvalle. Sitten lastausoperaatio, itse Mission Impossible Rikun ollessa kyseessä. Traileri suljettiin, ja Sone valmistautui lähtöön. Hyvästeli kaikki.

Reija halusi lähteä juoksemaan perään, kun traileri kaarsi auton vetämänä pois tallipihasta. Vieden suuren palan tyttöjen sydämiä mukanaan. Nyt se oli ohi. Reija ei voinut käsittää. Hän ymmärsi, miltä Vertistä oli täytynyt tuntua Jesterin menettäessään. Mutta kumpi oli loppujen lopuksi pahempi: nähdä rakkaimman hevosensa siirtyvän taivaslaitumille, vai tietää, että joku muu on nyt onnellinen itselle rakkaaksi muodostuneen ponin kanssa? Sitä hän ei itsekään osannut sanoa.

Reija istui lumihankeen ja painoi kasvot lapasiinsa.
- Mulla ei ainakaan ole mitään toivoa omaan vuokraponiin tai tälleen, hän mutisi. – Kai mä jään tänne pyörimään ja tekemään kaikkee random tallihommaa. Onko sulla jotain suunnutelmissa, uutta vuokrista tai jotain?
Lääkäriperheen tyttärelle rahan ei pitäisi olla este, ties vaikka Vilja ottaisi itselleen ylläpitohevosen tai vastaavaa. Haluaisiko hän jatkossa jakaa sitä ystävänsä kanssa?
- Itse asiassa… Vilja aloitti hiljaa ja istahti Reijan viereen. – Mulle luvattiin joulun aikoihin oma poni.
Reija kääntyi hitaasti katsomaan ystäväänsä hämmentyneenä, aivan kuin tämä olisi juuri ilmoittanut muuttavansa Kiinaan.
- Sulle ostetaan poni? hän toisti Viljan uutiset hitaasti, kuin sisäistääkseen ne. Vaalea tyttö nyökkäsi.
- Me on käyty jo paria kattomassa, mutta ei oo vielä löytyny kivaa, hän tunnusti.
- Mut Rikuhan on ollu marraskuusta asti myynnissä, herranjestas mikset sä sitä voinu ostaa?! Reija melkein huusi tajutessaan asian laidan. Hän tunsi, miten sisuksissa alkoi kiehua.
- Multa kysyttiin kyllä… Mutta ajatus ois että hankittais poni vähän isommalla kapasiteetilla. Että vois ruveta ehkä kisaamaan ja tälleen, Vilja selitti tyynesti.
- Jumalauta sun kanssas. Just sanoit, miten sä et halua menettää Rikua! Reija tunsi itsensä yhtäkkiä petetymmäksi kuin koskaan. – Sulla oli mahdollisuus saada poni jonka tunnet, jonka kanssa oisin voinu auttaa tarvittaessa, josta tiedät että toinen vaihtoehto on ikuinen luopuminen! Riku on ainoa poni jota oon ikinä ollu lähelläkään omistamista, ja nyt mulla ei sit ole enää sitä rakasta ponia, joka sulla ois ollu mahdollisuus pitää! Mut ei, kun pitää hankkia parempi poni. Vittu sulle on vissiin ihan sama et ystäväs menettää rakkaan ponin kokonaan vailla mahdollisuuttakaan saada sitä itselleen millään tapaa, kunhan SÄ saat itelles paremman ratsun!
Reija sylki sanoja sellaisella vauhdilla, ettei ajatus pysynyt perässä. Paras ystävä näkyi nyt hänen silmissään itsekkäänä petturina. Mitään väliä ei tainnut olla Reijan tunteilla. Hän tunsi itsensä aivan pikkukakaraksi lähtiessään juoksemaan tietä pitkin pois, mutta ei välittänyt. Viljan naamaa hän ei enää katselisi.

Vilja jäi hämmentyneenä kököttämään tallipihaan. Reija ei vilkaissut enää taakseen.

11. Uutisia

Vilja sulki puhelimensa nielaisten. Hän toivoi, että koko puhelu olisi ollut pilasoitto, tai unta, mitä tahansa paitsi vakavasti otettava totuus. Varmaa mikään ei vielä ollut, mutta häntä pelotti, milloin tilanne muuttuisi pahempaan suuntaan. Se päivä saattoi olla edessä milloin tahansa. Puhelin poltteli kädessä kuin pahakin synnintekijä.

Äiti oli menossa kauppaan, ja lupasi heittää Viljan tallille. Sulava ensilumi olisi liian petollinen talvirenkaitta pyöräilevälle.
- Onko joku hätänä? äiti kysyi autossa, hän oli kai kiinnittänyt huomionsa Viljan poissaolevaan olemukseen.
- Kaikki ok, hän valehteli nopeasti. Puolet oli totta. Niin kauan kaikki olisi okei, kuin mikään ei muuttuisi. Mutta jos, ja kun, päätös varmistuisi, mikään ei olisi enää kunnossa.

Mutta Vilja halusi uskoa, että niin kauan kuin hänen ei tarvitsisi sanoa kuulemaansa ääneen, se ei olisi totta. Vaikka ihan hyvin hän tiesi, etteivät hänen sanomisensa ja kuvittelunsa enää vaikuttaneet tosiasioihin.

Tallilla Vilja yritti olla normaali. Kävi Juulian ja Saanan kanssa maastolenkin triolla Riku, Mikke ja Fiona. Jutteli huolettomasti tyttöjen kanssa, nauroi tyhjänpäiväisyyksille. Mutta pelko varjosti joka hetki.

10. Jäähyväiset

Siihen tilanteeseen ei kukaan tahtonut joutua.

Vertti oli polvillaan maassa, lamaantuneena paikoilleen, tuijottaen eteensä lasittunein, sumein silmin. Hänestä tuntui, että jalat pettäisivät alta. Koko maailma hajoaisi alta. Hänen elämänsä raskain päätös oli takana, mutta raskain hetki ei ollut ohi. Sekunnit kuluivat kiduttavan hitaasti. Eläinlääkärin, Anjan, ilme oli neutraali. Tätä se teki työkseen. Vertti ei pystyisi.

Jester makasi maassa siinä hänen edessään, kaikki muu oli sumeaa. Saana oli sivumpana, äiti Anjan vieressä, mutta Vertin ajatuksiin mahtui vain Jester. Elämä valui hevosesta pois piikin vaikuttaessa. Elo katosi silmistä. Hengitys vaimeni olemattomiin ja pää painui alas. Vertistä tuntui, että osa hänestä kuoli mukana.
- Hyvästi, Vertti muodosti sanan lähes ääneti huulillaan. Kyyneleet puskivat pintaan, mutta hän nieli enimmät, hipaisi hevosen kaulaa vielä kerran ja nousi ylös. Jester oli poissa, tavoittamattomissa. Toivottavasti onnellisempana.

Vertti käänsi katseensa hevosesta ja käveli pois. Anja ja äiti jäivät Jesterin viereen. Sivusilmällä hän näki, että Saana oli lähdössä perään hänen näkökenttänsä rajamailla. Ei se itse asiassa häntä haitannut. Tyttö saavutti hänet tallin takana.
- Tota… Sano vaan jos haluut olla yksin, mut…
- Ei haittaa. Mä lähden rantaan. Tuu vaan mukaan ja juttele mulle jotain, etten mä masennu ihan kokonaan, Vertti mumisi. Tavallaan hävetti itkeä tytön nähden, mutta tämä ymmärsi surun.
- Mäkin olen menettänyt rakkaan hevosen, hoitoponini joskus kauan sitten. Mä muistan vieläkin kaiken sen... Sitten vanhuus vaati veronsa, Saanan ääni vaimeni loppua kohden.
- Kohtalo vie kenet haluaa. Parhaat valikoidaan päältä. Jester oli huikee, Vertti sanoi hiljaa.

He kävelivät rantaan jutellen verkkaisesti hevosistaan. Vertti ei pystynyt puhumaan Jesteristä ilman, että ääni säröili. Mutta Saanaa se ei haitannut. Tyttö kuunteli kaiken, mitä Vertti hänelle purki.
- Me käytiin monesti uimassa täällä, hän kuiskasi. – Jester rakasti sitä. Kunnon vesipeto. Ajatella, ettei ikinä enää…
Vertti murtui kesken lauseen. Yhtäkkiä se totuus iski häneen kylmästi, kovaa. Ei ikinä enää, ei koskaan. Kyyneleet tulvivat samaan tahtiin pintaan nousevien muistojen kanssa.

Saana astui hänen eteensä ja katsoi silmiin sanomatta sanaakaan. Hän siirtyi hieman epävarmasti eteenpäin ja halasi Verttiä varovaisesti. Vertti tunsi, miten sydän hakkasi yhtäkkiä paljon kovempaa kuin aiemmin. Hetkellisen lamaannuksen jälkeen hän kietoi varoen kätensä Saanan hartioiden ympärille ja painoi kasvonsa tytön hiuksiin. Suru ja yllättävä kevyt onnentunne pyörivät sekamelskana Vertin ajatuksissa. Hän olisi halunnut jäädä siihen ikuisesti, mutta näki parhaaksi vetäytyä hitaasti pois muutaman hetken jälkeen.

Yksi vaihe elämässä oli ohi. Jesteriä ei ollut, ei olisi enää koskaan. Mutta olisiko tämä alku jollekin aivan uudelle?

Saana katseli poispäin, hänen ilmettään ei voinut tulkita. Vertti oli kuitenkin näkevinään hymynkareen suupielessä.

Kuva © Axel Bührmann (cc by-nc-sa)

09. Tarhaonnettomuus

Päivi astui tarhaan ja vihelsi voimakkaasti.
- Jester! hän kutsui. Ruunan vaalea siluetti erottui kauempaa aidan vierestä, vaikka ilta hämärtyi. Sade hakkasi maata vuolaana, eikä Päiviä innostanut käyttää hevosten hakuun erityisen paljon aikaa. Hän vihelsi uudelleen, mutta hevonen ei vieläkään lähtenyt tulemaan luokse. Yleensä se tuli aina vastaan, varsinkin sateella ruunalla oli kiire päästä pois.

Päivi lähti kävelemään Jesterin luokse. Kaikki ei ollut kunnossa, sen hän aavisti. Kun hän pääsi lähietäisyydelle ja ojensi kätensä, Jester käänsi päätään vaisusti. Päivi säikähti sen katsetta, hevosen silmissä kiilui kipu. Hän kiinnitti riimunnarun päitsiin, arvioi hevosta nopeasti päällisin puolin ja pyysi sitä liikkeelle. Jester otti muutaman hitaan, hankalan askeleen. Se ontui voimakkaasti vasenta takastaan, ei halunnut varata painoaan sille lainkaan.
- Voi jestas, Päivi huokaisi. – Mitä sä oot täällä riehunu? Heti kun Vertin silmä välttää?
Nurmikko oli petollisen liukas rankan sateen vuoksi. Päivi näki maassa jälkiä, jotka kielivät jonkinlaisesta liukastumistapaturmasta.
- Liekö jalka vääntynyt vai rysähtänyt aitaan, Päivi mutisi. Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja soitti päivystävälle eläinlääkärille tunnustellen samalla varovaisesti takajalkaa. Vaikka hän ei osannut sanoa, miten pahasti jalka oli loukkaantunut, mieleen valkeni hitaasti se totuus, että kisaaminen Jesterillä ei välttämättä enää onnistuisi.

Vertti romahtaisi, kun kuulisi. Ei pitäisi olla näin pessimisti, mutta kun ruuna tuskin varasi painoaan jalalle, oli jotain pahasti pielessä.

Anja, tuttu eläinlääkäri, saapui vartin kuluttua. Päiville se tuntui ikuisuudelta. Hän tervehti eläinlääkärin ja selitti tilanteen heidän kävellessään tallipihasta tarhaan. Anja teki hevosesta nopean arvion ja katsoi Päiviä huolestuneena.
- Murtumaa mie epäilen, hän sanoi hitaasti. – Aika pahaa. Röntgenithän tästä pitää saada jossain vaiheessa, mutta pahoin pelkään et se on vähintään esteura ohi tältä pojalta.
Anja otti laukustaan esille tarvittavat välineet tehdäkseen tukilastan Jesterin jalkaan. Päivi nyökkäsi hitaasti. Piti kohdata totuudet ja todennäköisyydet heti alusta asti. Hän katseli Anjan tehdessä tukisidettä jalkaan.
- Jos saataisiin talliin asti tämä kävelemään, ihan varoen. Mie voin sitten kipulääkkeet antaa niin selviätte siihen asti, että klinikalle pääsette. Koitan varata teille ajan lähipäiville, kunhan lähden takasin.

Kun jalka oli tuettuna, Jester kykeni liikkumaan. Hitaasti, voimakkaasti ontuen, mutta varmasti ruuna asteli talliin. Päivin teki pahaa katsella hevosta. Se katsoi häntä anelevasti, pelasta minut. Vaikka ruuna yleensä inhosi kaikkia mahdollisia madotuksia ja lääkityksiä, se ei pannut vastaan Anjan antaessa kipulääkkeet. Päivi sai ohjeet, miten antaa lääkkeitä jatkossa.
- Karsinalepoa vaan siihen asti että päästään kuvauttamaan jalka, Anja totesi. – Keksikää pojalle karsinaan jotakin puuhaa, ettei se ihan masennu. Soita, jos tulee jotain ongelmia.

Anjan lähdettyä Päivi jäi talliin, tuijottamaan tyhjin mielin kimoa ruunaa. Vertille hän ei soittaisi vielä. Ei saisi poikaparka nukuttua, jos nyt kuulisi. Tämä tulisi kuitenkin huomenna junalla. Parempi soittaa aamusta. Päivi ei halunnut edes kuvitella, miten Vertti murtuisi, jos Jester ei toipuisikaan.

08. Kun kaikki sortuu

Sintti seisoi hievahtamatta paikoillaan tarkkaillen sivusilmällä tulijaa. Hevonen kääntyi, kun Juulia vihelsi sille pujottautuessaan sisälle tarhaan. Tamma hörähti ja asteli laiskasti hänen luokseen.
- Sintti…
Juulia nojautui hevoseen haudaten kasvonsa sen harjaan. Sekavat ajatukset pyörivät päässä. Pettymys, pelko ja viha aaltoilivat hänessä kilpaa. Juuri kun kaikki oli näyttänyt valoisammalta, se tapahtui taas. Kaikki parin viime kuukauden aikana rakentunut hauras toivo romahti hetkessä ja valui olemattomiin.

Juulia istahti nurmikolle, ja Sintti hapuili turvallaan hänen hiuksiaan. Hän pyöritteli sormellaan pitkää ruohonkortta ja tuijotti lasittuneesti metsää. Kaiken toivon sai heittää menemään. Kuluneet kuukaudet eivät olleetkaan muuttaneet tilannetta millään lailla. Ne olivat valehdelleet kaiken muuttuneen, mutta se olikin vain tavallista parempi välikausi.

Hän istui siinä paikoillaan, pitkään. Kun alkoi paleltaa, ja iltakin oli hämärtymään päin, hän nousi, puisteli ruohon farkuistaan ja lähti tallia kohti. Voisi mennä auttamaan iltatallissa sen sijaan, että murehti vain laitumella. Oli kysyttävääkin. Juulia laahusti tallin ovelle ja astui sisään jättäen olkalaukun penkille. Hän silmäili karsinoita ja näki Vertin harjaamassa Dittaa.
- Moi, Juulia sanoi hiljaa ja siirtyi karsinan ovelle.
- Terve, Vertti vastasi iloisesti, mutta vakavoitui äkkiä katsoessaan Juuliaa. Punoittavat silmät selvästi paljastivat, ettei kaikki ollut kunnossa.
- Mikä on? Vertti kysyi huolestuneena.
- Ne riitelee taas. Ja pahasti. Isä on taas juonu, sittenkin, Juulia mutisi. Vertti ei voinut arvatakaan, millainen helvetti oli irti vain kolmensadan metrin päässä iltaan rauhoittuvasta tallista.
- Harmi, poika huokaisi. – Mä oon pahoillani sun…
- Lopeta. Keksi mulle jotain tekemistä, Juulia pyysi. – Mä autan missä vaan, kunhan saan vaan tehdä jotain järkevämpää kuin haahuilla tarhan ja tallin väliä.
Vertti katseli ympärilleen epäröiden.
- No… Jos se yhtään sua auttaa... Sä voit vaikka lähteä jo hakemaan hevosia sisälle. Mä tulen kohta mukaan.
Juulia nyökkäsi, noukki riimunnarun naulasta ja lähti kävelemään ovelle.
- Yks juttu vielä, hän totesi laukkunsa nähdessään ja kääntyi ympäri. – Saanko mä jäädä teille yöks?
- Toki, Vertti lupasi.
- Kiitos!
Vaikka Juulia tiesi olevansa aina tervetullut, oli myöntävä vastaus kuin pelastusrengas. Helpotus valtasi hänet aaltona päästä varpaisiin. Ei tarvitsisi mennä kotiin tänään. Hän oli valmistautunut, ottanut jo kotoa lähtiessään koulukirjat ja vaihtovaatteet laukkuun.

Riimunnarua heilutellen Juulia käveli tarhoille. Sintti oli aidan luona vastassa, ja hän lähti ensimmäiseksi viemään suomenhevosta talliin. Syvenevä hämärä leijui ympärillä. Kello oli jo yli seitsemän.

Kaviot kolahtelivat betonilattiaan, kun Juulia talutti Sintin karsinaansa. Tamma löysi välittömästi vastajaettujen iltaheinien luokse. Vertti kumosi Ditan ruokakuppiin sen leseseosta.
- Tuutko hakee Jesterin ja Rikun? Juulia kysyi. Hän ei yksin saisi molempia tuotua, ja yksitellen hakeminenhan ei ruunille käynyt päinsä.
- Joo, ihan sekunti. Vertti heitti riimunnarun olalleen ja lähti seuraamaan häntä.

Matkalla tallipihan poikki pojan askelten ääni katkesi Juulian takaa, yllättäen. Hän pysähtyi itsekin ja vilkaisi Verttiä olkansa yli. Poika tuijotti kalpeana jonnekin.
- Mitä nyt? Juulia hämmästyi. – Aaveenko näit?
- En mä tiedä, Vertti nielaisi. – Sellanen valkonen välähdys tuolla metässä. Meni jo. Ehkä mä kuvittelin.
- Oikeesti?
- Jotain mä näin. En tiiä. Mut saman mä näin joskus viime kuussa parikin kertaa…
Juulia puisteli epäuskoisena päätään. Mutta metsästä kantautuva kirkaisu sinetöi Vertin näkemän. Poika oli vitivalkoinen, ja Juuliaankin hiipi kauhu. Kirkaisu kaikui korvissa pitkään ja värisi jääkylmänä selkäytimessä.
- Haetaan hepat ja vähän äkkiä, Juulia mumisi ja lähti puolijuoksua tarhoille. He veivät ensin Rikun ja Jesterin talliin ja palasivat hakemaan Miken sekä Fionan. Hevoset hermoilivat narun päässä aistiessaan heidän levottomuutensa.
- Ei muuten, mut toi sama on tapahtunut aiemminkin, Vertti suhahti.

Mun pää on vaan sekasin kaikesta, Juulia yritti vakuuttaa itselleen, tolle on varmasti ihan luonnollinen selitys. Jotain erityisen ahdistavaa kirkaisussa kuitenkin oli. Hevosten iltaheinät jaettiin kaikessa hiljaisuudessa. Vertti teki nopean tarkistuksen tallissa ennen lähtöä, Juulia nosti laukun olalleen ja painoi valot pois päältä. He vetäytyivät ulos tallista ja Vertin saatua oven lukkoon juoksivat talolle.

Päivi tuli keittiöstä, kun Juulia jätti kenkänsä naulaiden alle.
- Moi Juulia! hän tervehti hieman ihmeissään, mutta näytti yhtäkkiä tajuavan mistä voisi olla kyse. Ei ollut uutta, että hän täällä yöpyi, mutta sitä ei ollut tapahtunut kuukausiin. Juulia oli varma, että näytti kohtalaisen surkealta, ja Päivi oivalsi. – Onko kotona vaikeeta?
- Et arvaakaan miten vaikeeta, Juulia huokaisi. – Isä kännäs sittenkin, niillä oli ihan järkyttävä riita menossa kun mä lähdin. Isä vissiin oli pölliny rahaa äidiltä ja näin pois päin. En mä uskatanu jäädä tonne yöks, kun niillä yhtäkkiä räjähti käsiin se usean kuukauden hiljasuus.
Päivi kuunteli hiljaisena kertomusta, jota Juulia vuodatti. Sana sanalta Juulian silmät sumentuivat. Yhtäkkiä hän itki raskaasti keskellä eteistä, sukkasillaan ja takki päällä, Vertin ja Päivin myötätuntoisten katseiden alla. Mutta hän ei siitä välittänyt. Kunhan sai tuntea olevansa turvassa. Sitä hänen kaipaamaansa turvaa ei oma koti kyennyt taaskaan tarjoamaan.

Päivi teki Juulialle sängyn vierashuoneen vuodesohvalle, tarjosi iltapalaa ja yöpuvun. Juuliasta tuntui röyhkeältä ottaa vastaan kaikki se huolenpito, mutta Päivi sivuutti hänen kommenttinsa siitä muistuttamalla, miten korvaamaton apu hän oli tallilla.

Vetäytyessään peiton alle aikaisemmin kuin normaalisti Juulia ei voinut enää estää myrskyä, joka sekoitti raivoisasti hänen päänsä täyteen ahdistavia ajatuksia. Uno-peli Vertin kanssa oli helpottanut, murta vain sen ajan kun peli oli käynyt. Riita, sen aiheuttama epätoivo ja pettymys sekä äsken kuullusta kirkaisusta kasvanut kauhu pyörivät päässä muodostaen tiukkaa solmua. Hän ei tiennyt miten ajatella sitä, muttai myöskään miten olla ajattelematta. Tuntui, ettei pää kestäisi enää pitkään. Levoton tunne seurasi uneenkin.

Kuva © S. Merikallio (cc by-nc-sa)

07. Arjen iloja ja suruja

Maahan pudonneet lehdet ja vesi olivat liukas ja petollinen yhdistelmä, ja Reijalla oli jarrutusongelmia Joponsa kanssa saapuessaan tallipihaan. Hän asetti pyörän tallin seinustalle ja otti takkinsa tarakalta. Musta, hieman rapaisia roiskeita osakseen saanut kevytmoottoripyörä komeili vieressä, joten ainakin Saana oli tallilla.

Reija astui sisälle talliin. Juulia keskeytti käytävän lakaisemisen ja heilautti kättään hänelle.
- Terve, Reija vastasi ja silmäili karsinoita. – Kaikki on ulkona?
- Kyllä. Me otettiin Saanan kanssa siivousmaraton, puunataan koko talli ja karsinat! Se on tyhjentämässä kottikärryjä.
- Myös Rikun karsinan? Reija kohotti kulmiaan epäilevästi. Poni oli Fionaa lukuunottamatta tallin ainoa asukas, joka ei kuulunut Juulian automaattiseen vastuupiiriin.
- Ei me sitä tietenkään, se on sun homma, Juulia nauroi.
- Arvasin.
- Mutta voidaan neuvotella, jos sä haluat ottaa yhden karsinanpuhdistusvuoron velaksi…käytävälle ilmestynyt Saana huikkasi ja heilautti kättään.
- Siitä vaa. Mä voin siivota Fionan karsinan sit joskus, hän lupasi ja otti riimunnarun telineestä.

Reija hölkkäsi tarhoille ja alkoi pujottautua aidan välistä sisäpuolelle, mutta jähmettyi niille sijoilleen nähdessään Rikun. Poni katseli häntä viattomalla koiranpentuilmeellä, mutta siitä ei ollut sille paljon apua.
- Voi jumalauta… hän parahti ääneen. Ruuna lähti kävelemään luokse. Sitä ei nopealla vilkaisulla olisi arvannut Rikuksi, niin likainen se oli.
- Sika, Reija huokaisi ja astui ponin viereen ottaakseen sen kiinni. Riku hörisi lämpimästi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
- Eikö Vilja aamulla… hän aloitti, mutta muisti sitten ystävänsä sanoneen, että oli vienyt Rikun tarhaloimen pestäväksi. Edessä olisi pitkä harjaus- ja pesutuokio, jos halusi saada ponin edes ratsastuskelpoiseen kuntoon. Reija avasi portin taluttaakseen Rikun ulos ja sulki sen taas, jotta vastakkaisessa nurkassa laiduntava Mikke ei ehtisi lähteä mukaan. Viereisessä tarhassa Ditta juoksi Fionaa pakoon villisti pukitellen.
- Katsokaa, ihailkaa ja kadehtikaa, Reija lausui synkästi astellessaan Riku vanavedessään talliin. Saana kurkisti Rikun karsinasta uteliaana.
- No huh. Päivän käsijumpat edessä, hän irvisti. – Mulla on tää siivous vielä kesken…
Reija naurahti. – Ei hätiä, me mennään suorinta tietä pesarille…
Reija kiinnitti ponin pesupaikan naruihin ja haki harjapakin. Hän laski ämpäriin vettä ja alkoi hangata Rikun kaulaa pesusienellä. Helpotus oli suuri, kun sieni jätti rapaiseen karvaan valkoista jälkeä kohtuullisen vähällä vaivalla. Puunattuaan ponin koko rungon puhtaaksi hän pesi letkulla jalat, jolloin Riku innostui räiskyttelemään.
- Älä nyt vielä minuakin sotke… Reija manasi. Hän sammutti veden ja kuivasi ponin huolellisesti. Kevyt loimi vielä päälle ja karsinaan.
- Auta armias jos piehtaroit! Reija varoitti riisuessaan ponin päitset ja rapsutti sitä niskasta. Riku pärskähti. Hän vetäytyi pois karsinasta ja jätti päitset oven koukkuun roikkumaan. Saanan ja Juulian rupattelu kuului varustehuoneesta, ja Reija päätti liittyä seuraan. Hän kaivoi avonaisesta kaapistaan laukkunsa pohjalta mehupullon ja istui sohvalle Juulian viereen.

- Kohtalaisen laajamittainen pesu-urakka takana, hän tokaisi. – Mistä se johtuu, että kimot hevoset piehtaroi aina eniten?
- Hyvä kysymys. Jesterkin on aina likanen, Juulia mietti.
- Fiona piehtaroi joskus. Mutta yleensä kuivalla säällä, se ei oikein mutakylvyistä perusta, Saana virnisti. – Se on fiksu. Toisin kuin eräät ponit!
- Mitä? Reija tivasi.
- Eei mitään. Mitäs teillä on syyslomasuunnitelmissa?
- Tallitöitä, vastasi Juulia välittömästi. – Vertti on muutaman päivän kumminsa luona Helsingissä, ja me jäädään Päivin kanssa hoitamaan niiden hevosnelikko.
- Mulla on synttärit, Reija paljasti hymähtäen.
- On vai, monesko päivä? Paljon tulee lasiin? Saana kiinnostui.
- Seittemästoista päivä täytän viistoista.
- Haa, mun nimipäivä! Saana innostui. – Olisko kunnon tuplabileiden paikka?
- Ilman muuta, Reija nauroi.
- Tammikuussa on kyllä megapartyt, kun mä täytän kaheksantoista, Juulia lupaili.
- Mitä sä haluat lahjaks? Saana uteli Reijalta.
- Emmä oikein tiedä, Reija vastasi. – Skootterin mä saan porukoilta. Eiku nyt mä tiedän, osta kimoshampoota!
Nauru täytti pienen varustehuoneen.
- Mun pitää hankkia heijastinloimi Fionalle, Saana vakavoitui. – Että voi lähteä pimeämmälläkin maastoon.
- Mulla on Rikulle heijastinsuojat ja semmonen poskihihnaan laitettava tarrajuttu, Reija sanoi. – Mut en mä tykkää yhtään maastoilla pimeällä. Kun on valaistu kenttäkin.
- En mäkään millä tahansa kopukalla viitsis, mutta Fiona on niin luotettava että sillä kyllä uskaltaa mennä minne vaan, Saana pohti.
- Sama Sintin kanssa. Mä voin luottaa siihen ihan sataprosenttisesti, Juulia vannoi.
- Mä olen sit vissiin ainoa luottamusongelmainen mun ponin kanssa? Reija naurahti. – Ei muuten, mutta kun Riku keksii välillä temppuilla ihan omiaan.
He juttelivat syyslomasta ja menneen kesän tapahtumista vielä tovin. Naurettiin Vertin ja Ditan maastoestefiaskolle ja Juulian epätoivoisille yrityksille viedä Mikke uimaan.

Reija joi mehun loppuun, heitti pullon kolme senttiä ohi roskiksesta ja nousi viedäkseen sen ihan suosiolla omin käsin koriin. Hän nosti Rikun suitset olkapäilleen sekä satulan telineestä ja lähti varustamaan ponin. Onneksi Riku oli edelleen puhdas! Reija riisui loimen ja satuloi ruunan. Kun suitset ja suojatkin oli saatu päälle, hän haki kypäränsä ja vaihtoi tennarit ratsastuskenkiin.

Riku höristi välittömästi korviaan päästessään ulos tallista. Sen askelkin terävöityi. Poni oli hyvällä tuulella. Reijankin mieliala oli korkealla. Niinä päivinä, kun Vilja ei ollut tallilla, hän oli jotenkin vapautuneempi. Vaikka he muuten viihtyivät keskenään loistavasti, tallilla Reija tunsi itsensä välillä alempiarvoiseksi ja väheksytyksi. Ei Vilja sitä tahallaan tehnyt, tämän oli pakko kokeneempana olla se hieman määräävä osapuoli. Mutta Viljan poissaolo oli Reijalle jollain kummalla tavalla helpottavaa, hän sai olla aivan vapaasti Rikun kanssa, eikä tarvinnut kysellä mitä toinen oli mieltä ja varoa tekemisiään. Ne päivät olivat huolettomia. Hän talutti ruunan kentälle, kiristi vyön ja nousi satulaan. Pitkällä sivulla oli eiliseltä jäänyt puomi ja pieni ristikko.

Reija verrytteli Rikua käynnissä ja ravissa, ympyröitä ja pysähdyksiä. Ruuna oli sähäkällä tuulella ja vastasi apuihin välittömästi. Se ravasi reippaasti, korvat liikahdellen osaamatta päättää höristääkö niitä vai tarkkaillako ratsastajaansa. Riku pukitti innoissaan, kun hän nosti laukan. Virtaa ponilla riitti, vaikka se oli viettänyt koko päivän puoli kolmeen asti tarhassa.

Parin laukkaympyrän jälkeen Reija ohjasi Rikun ristikolle. Poni puhkui intoa ja liioitteli roimasti hypyn kokoa, vaikka ristikko oli Mikke-kokoa. Kolmisenkymmentä senttiä. Poni horjutti hänen tasapainoaan parilla ilopukilla ristikon jälkeen. Se oli harvinaisen loistavalla tuulella, ja niin oli Reijakin. Juuri tällaiset päivät olivat täydellisiä. Riku oli edes hetken aikaa ihan hänen omansa, ilman Viljan läsnäoloa ja sen aiheuttamaa alemmuudentunnetta hänessä. Vaikka Vilja oli hänen paras ystävänsä, poni oli jotain sellaista, mitä hän ei tämän kanssa tahtoisi jakaa. Jos vain olisi valinnanvaraa! Mutta parempi näin sentään kuin ei Rikua ollenkaan.

06. Rantaretki

Saana katseli poniaan tarkkaan. Fiona rouskutti iltapäiväheiniään eikä vaikuttanut kiinnostuvan omistajastaan, mutta uteliaana häntä seurailevat korvat paljastivat kaiken.

Saana oli tyytyväinen. He olivat kisanneet Fionan kanssa 90cm luokassa eilisissä seurakisoissa sijoittuen kuudensiksi. Ensi kauden tavoite oli siirtyä kisaamaan korkeampia, metriä. Fiona oli suoriutunut puhtaasti, vain pari puomia oli kokenut kolauksen. Tänään oli lepopäivä. Saana käyttäisi ponin taluttaen kävelyllä, kunhan se olisi syönyt.

Talli oli hiljainen. Hevoset rouskuttivat heiniään ja seinäkello tikitti tasaiseen tahtiin, muuten ei äännähdystäkään. Saana sulki silmänsä ja kuunteli. Tätä hän rakasti, olla aivan rauhassa hevosten keskellä.Se onni ei kauaa kestänyt, sillä ovi kolahti. Saana kääntyi katsomaan. Vertti asteli hitain askelin sisälle, tarkistaen, että kaikilla hevosilla oli kaikki kunnossa.

- Moi Saana, hän tervehti ja pysähtyi Fionan kohdalle.
- Olitko syömässä? Saana kysyi, eikä saanut hymyä esteltyä.
- Olin, miten niin? poika ihmetteli.
- Sulla on ketsuppia nenänpäässä.
Vertti pyyhkäisi nenäänsä naurahtaen vaivaantuneesti.
- Se on tomaattikastiketta, hän korjasi virnistäen.
- Whatever. Saana rapsutti Fionan kaulaa ponin työntäessä päänsä heidän väliinsä. Heinät olivat kadonneet parempiin suihin, ja tamma katseli omistajaansa tyytyväisenä.
- Sait kaiken syötyä? Lähettäiskö sitten kävelylle? Saana ehdotti.
- Ilman muuta, Vertti virnuili.
- Idiootti, mä puhuin Fionalle, Saana tuhahti ja katsoi poikaa hetken. Hiljaisuus lankesi muutamaksi pitkäksi sekunniksi, kunnes hän avasi taas suunsa. – Mutta voit säkin lähteä, jos haluat.
- Ilman muuta mä haluan, Vertti vastasi. Sanat lämmittivät Saanan mieltä erikoisella tavalla. Samanlaisella kuin pojan vilpitön hymy.

Saana kokosi ajatuksensa ja haki riimunnarun telineestä. Hän puki Fionalle päitset, kiinnitti narun renkaaseen ja talutti poninsa ulos karsinasta. Vertti seurasi perässä pihalle.
- Voitko sä näyttää mulle uittorannan? Saana pyysi lähtiessään kävelemään tallin ympäri kohti maastopolun alkua.
- Toki, Vertti lupasi. – Sinne pääsee kyllä nopeimmin tietä pitkin.
- Eiks täältäkin pääse?
- Pääsee joo, vähän kiertoreittiä.
- Ihan sama.
Saana ei ollut koskaan pitänyt autotiellä kulkemisesta hevosen kanssa. Oli Fiona miten liikennevarma tahansa, ohikulkevien autojen ohjaimissa saattoi olla vaikka minkälaisia hulluja.

Matka rantaan ei kestänyt pitkään. Uittopaikka oli pieni, hieman ruohottunut hiekkakaistale rannassa, ja veden puolella sitä reunustivat ruovikot.
- Pohja on aika hyvä, tiivistä hiekkaa, Vertti selitti ja istahti nurmikolle. Saana empi hetken, mutta asettui sitten istumaan pojan viereen. Hän päästi riimunnarun löysäksi, antaen Fionan syödä ruohoa ympäriltään, ja katsoi järvelle. Näky oli tavallaan kaunis, kun ankean harmaat, matalalla roikkuvat pilvet heijastuivat veden tuulenvireen rikkomasta pinnasta, ja ympäröivät lehtipuut hiljalleen menettivät vihreyttään. Niin hitaasti, ettei sitä erottanut. Mutta päivä päivältä maisema värittyi keltaisemmaksi, punaisemmaksi. Molemmat tarkkailivat etenevän syksyn aiheuttamia muutoksia jutellen niitä näitä.
- Mä en oikeestaan pidä syksystä, Saana totesi. – Se on se aika kun kaikki kuolee. Jotenkin masentavaa aikaa. Ikävöi vaan kesää eikä oo oikein mitään, mitä odottaisi.
- Syksy on ihan kiva, Vertti mietti. – Vähän tää sää kyllä masentaa, mut toisaalta se on uusien tuulien aikaa. Koulut alkaa, kaikkea uutta tulee. Niin kuin vaikka sä.
Saana hymähti ja katseli varpaitaan. Tummansiniset tennarit olivat hajoamispisteessä.

Hän nosti katseensa taas järvelle. Palelsi hieman, mutta se ei rikkonut häneen hiipivää onnentunnetta. Kun sai istua siinä kaikessa rauhassa, kahden ystävän kanssa. Ponin, joka oli hänelle kaikki kaikessa, ja pojan, jonka tajusi merkitsevän hänelle päivä päivältä enemmän. Siltä hetkeltä ei olisi voinut enempää pyytää, eikä hän halunnut päästää siitä vielä irti.

- Jokohan vesi on ihan kylmää? Vertti rikkoi tyynen hiljaisuuden hetken kuluttua ja nousi ylös. Saana seurasi Fionan kanssa. Tamma otti hitaita askelia kohti vettä, joka ei näyttänyt teräksenharmaana kiiltäessään kovin houkuttelevalta. Vertti kyykistyi vedenrajaan huljuttelemaan käsiään.
- Jep, kylmää, hän totesi.

Fiona rohkaistui ja laski etukavionsa varovaisesti veteen, turpa hipoen pintaa. Sekä pää että jalat vetäytyivät nopeasti pois. Saana hymyili ja piirsi kengänkärjellään hiekkaan pienen sydämen. Vertin noustessa hän pyyhkäisi sen nopeasti näkymättömiin. Kauempana moottorivene taittoi ulappaa.
- Nääin kylmää! Vertti hihkaisi ja iski vedestä jääkylmät sormensa Saanan niskaan. Saana kiljaisi kylmien väreiden juostessa alas selkää pitkin, jolloin Fiona kohotti päätään hämmästyneenä.
- Helkkari, älä nyt tolleen säikyttele…
- Sorisori. Sä oot ihan omissa maailmoissas etkä reagoi puheeseen, niin piti varmistaa et oot ylipäätään elossa, Vertti puolustautui nauraen.
- Näytänkö mä muka joltain zombilta?
- Suunnilleen.
- No kiitos! Saana naurahti yhtyen leikkiin. – Ite oot muumio, sitten.
- Omituisten otusten kerho, Vertti rallatti. – Lähetäänkö takasinpäin?
- Mikäs siinä.

Vaikka matka läpi ruskaantuvan metsän sujui leppoisan pilailun merkeissä, Saanan ajatukset harhailivat vakavammilla vesillä. Hän ei tiennyt, miksi välillä, kuten äsken, tunsi olonsa niin loistavaksi Vertin seurassa, ja välillä tämän läsnäolo vain hermostutti. Kuten juuri nyt. Olo oli jostain selittämättömästä syystä levoton ja epävarma.

Ja kuitenkin, kun Saana olisi taas illalla yksin, hän kaipaisi takaisin pojan luokse. Kuten joka ilta nykyään.