16. Kolmatta kertaa satulaan

Santtu seurasi katseellaan kuoppaista, huonosti aurattua tietä.
- Näin korvessako se on? hän ihmetteli.
- Jep. Kuvittele, mä jopa asuin täällä vielä viime vuonna! Juulia kauhisteli teatraalisesti. - Mut on tää kyllä ihanaa nyt ku on ajokortti. Ja auto.
Santtu tiesi, että Juulia ärsytti ihan tahallaan. Hän itse täyttäisi 18 vasta elokuussa.
- Onks tää nyt ihan nurinkurista, ku muija kyytsää kundia autollaan eikä toisinpäin, hän naurahti.
- Tasa-arvo kunniaan, Juulia tuhahti ja käänsi auton risteyksestä tallipihaan.

Tummahiuksinen tyttö käveli pihassa, hänellä oli narun päässä vaaleanruskea pieni hevonen. Tyttö käänsi päätään auton suuntaan heti kuullessaan renkaiden rahinan ja nosti keltaiset Ray-Banit otsalleen. Juulia pysäytti auton rapaisen kevytmoottoripyörän viereen ja sammutti moottorin. He astuivat ulos jääkylmään auringonpaisteeseen.
- Terve! tumma tyttö huikkasi. - Jopas nyt Juulia, ooksä hankkinu auton? Ja... miehen?
- Santtu mikään mies oo, Juulia nauroi. - Se on vasta seittemäntoista. Ja ihan kaveri vaan.
- Mä täytän kyllä heinäkuussa...
- No eniveis. Moi sullekin, tyttö nyökkäsi Santulle tervehdykseksi. Hän heilautti kättään vastaukseksi. Hän toivoi voivansa joskus olla Juulialle muutakin kuin ihan kaveri vaan, mutta ei tiennyt, mitä tyttö hänestä oikeastaan ajatteli. Kun se puhui niin paljon siitä Vertistäkin, joka ilmeisesti täällä tallilla pyöri. Toivottavasti nekin sitten olivat ihan kavereita vaan.

Vieras tyttö seurasi tarkkaavaisesti katseellaan, kun Juulia johdatti Santun sisälle talliin.
- Missä se sun hevonen on, Santtu uteli. Juulia suoritti pikaisen tarkastuskierroksen käytävällä.
- Ulkona, hän vastasi. - Mennään hakemaan.
Tyttö nappasi päättäväisesti narun koukusta ja lähti marssimaan ulos. Santtu seurasi perässä muutamankymmenen metrin matkan aitaukselle.
- Oota sä tässä, Juulia pyysi ja pujahti sisälle aitaukseen. Santtu ei olisi ikinä uskaltanut. Vapaat hevosethan voisivat vaikka juosta päälle. Mutta Juulia asteli määrätietoisesti tummanruskean hevosen luokse ja otti sen kiinni, minkä jälkeen molemmat lähtivät kävelemään takaisin Santtua kohti. Kauempana vaelteli isompi ja sirorakenteisempi ruskea hevonen, jonka päällä oli siniruudullinen viltti.

Juulia avasi portin ja talutti hevosen ulos. Santtu väisti. Hevosella oli lempeä ilme, mutta se oli vieressä paljon isomman näköinen kuin ne kaukaa katsottuna vaikuttivat.
- Haluksä taluttaa? Juulia kysyi.
- Emmä tiiä... Jos se karkaa... Santtu epäröi. Tai syö mut, teki mieli lisätä.
- Tää ei kuule lähde yhtään mihinkään. Mua se ainaki seuraa ku koira, mä voin kävellä vieressä, Juulia lupasi ja samassa hän tunkikin jo narua Santun käteen. - Talutat aina vasemmalta puolelta hevosta. Oikeella kädellä pään alta kiinni ja vasemmalla täältä kauempaa, näin.

Siinä hän sitten yhtäkkiä seisoi, piteli narua, naru piteli hevosta. Niin pienellä hän hallitsi jotain niin suurta. Santtu lähti varovaisesti kävelemään ja tunsi itsensä yhtäkkiä omituisella tavalla vahvaksi pidellessään vain kevyttä narua käsissään. Hevonen totteli häntä, joskin Juulia kulki vieressä hevosen toisella puolella.
- Tää on siis Sintti, tyttö selitti. - Ei mun oma hevonen, mutta melkein. Mä oon hoitanu sitä monta vuotta.
- Ootko varma, ettei se tapa mua, Santtu naurahti levottomasti.
- Oon. Tuu nyt vaan.

He kävelivät hevosen kanssa talliin, ja Juulia vei Sintin koppiin. Hevonen suostui ihmeen tyynesti asettumaan pieneen tilaan, ja Juulia pyysi Santun perässään. Hän seurasi hieman epäröiden - hevonenhan voisi helposti litistää heidät.

Hetken kuluttua Santtu löysi kuitenkin itsensä harjaamasta hevosta. Se oli rauhallinen, ainakin Juulian läsnäollessa, ja epävarmuus hiipui pikku hiljaa.
- Sintti ja Santtu. Mikä pari, Juulia virnisti. Ja katosi jonnekin. Hitto vie, mitä jos tää nyt murhaa mut, kun todistaja poistui paikalta, Santtu hermostui. Saisi tyttö tulla äkkiä takaisin, ennen kuin eläin saisi mitään typerää päähänsä. Santtu kuitenkin nieli urheasti pelokkaat ajatuksensa ja jatkoi hevosen harjaamista. Hän kuuli Juulian juttelevan seinän takana jollekin, luultavasti sille tummahiuksiselle tytölle. Sen hevonen katseli Santtua uteliaana omasta kopistaan.

Juulia palasi kantaen jotain käsivarsillaan.
- Satula ja suitset, tyttö esitteli työntyessään karsinan puolelle. - Tää laitetaan tähän näin, ja sitten huopa suoraksi ja vyö kiinni.
Santtu seurasi kunnioittavasti Juulian tyynen varmaa hyörimistä hevosen ympärillä. Laittaessaan Sintille suitsia tyttö jopa tunki kätensä hevosen suuhun - sehän oli melkein kuin työntäisi päänsä leijonan kitaan. Santtu muisti vieläkin, millainen jälki oli yläasteaikaisen luokkakaverin käsivarressa punoittanut, kun tytön oma poni oli purrut. Sintti ei näyttänyt vihaiselta, mutta ei sitä tiennyt. Suitset näyttivät monimutkaisilta, ja Santun pää meni sekaisin siinä vaiheessa, kun Juulia esitteli jotain turpahihnoja hänelle.
- Sori. Ihan hepreaa, Santtu mutisi. Tavallaan hävetti olla niin tietämätön. Sen Vertin kanssa Juulia varmaan puhui päivät pitkät syvällisiä ja henkeviä hevosasioita. Santtu vain oli ihan tuppisuuna ja katseli ymmällään. Pitäisikö alkaa ihan vaikka lukea hevoskirjallisuutta?

Hemmetti, juttuhan alkoi kuulostaa ihan kuin hän vain yrittäisi tehdä Juuliaan vaikutukseen kiinnostuksellaan hevosia kohtaan. No, oli pakko myöntää sen olevan Santulle osasyy, mutta hevoset ihan oikeasti kiehtoivat häntä. Se hetki, kun hän oli taluttanut Sinttiä ensimmäistä kertaa, oli ollut tavallaan erittäin hieno. Santtu oli monestikin katsellut telkkarista ratsastusta, ja siellä ne miehetkin kilpailivat siinä missä naisetkin, hallitsivat täydellisesti isoja ja villejä eläimiään. Se oli kunnioitettavaa, ja Santtu oli jo ottanut ensimmäisen askeleen.

- Kypärä päähän ja menoksi!
Juulia ojensi Santulle mustan pottapäähineen, jonka hän asetteli hiustensa päälle. Vähän eri tyyliä kuin kiekkokypärä. Onneksi kaverit eivät olleet näkemässä. Juulia talutti hevosen käytävälle ja ojensi suitsista lähtevät narut Santulle.
- Ohjista otetaan samalla lailla kun riimunnarusta. Mennään vaan ulos, kentälle.
Juulia lähti edellä, eikä Santun auttanut kuin seurata. Hevonen tuli kiltisti perässä. Jännitti. Santtu oli ratsastanut vain kahdesti aikaisemmin, ja viimeisimmästä kerrasta oli yli vuosikymmenen verran.
- Ootko sä tippunu montaki kertaa? hän kysyi Juulialta, kun tyttö ohjasi heidät kentän keskelle ja pysäytti hevosen.
- En jaksa laskee. Sintiltä aika monesti ihan omaa typeryyttä, Juulia naurahti. Hän varmaan huomasi Santun pelästyneen ilmeen, koska jatkoi pian. - Ja tässä sitä ollaan edelleen. Luut on tähän mennessä pysyneet ihan ehjänä kaikki. Ihan tosi, ei tuo sua tapa, ei ikinä. Ja lumi pehmustaa aika hyvin, jos satut tippumaan.

Hevosen selkään nouseminen oli vaivalloista, mutta pian Santtu siellä istui. Korkeammalla kuin pitkään aikaan. Juulia neuvoi, kuinka ohjista pidettiin oikein ja missä jalan piti olla, ja siirtyi sitten hevosen pään viereen. Tuli kuninkaallinen olo, joka hävisi kuitenkin saman tien, kun Sintti lähti kävelemään Juulian pitäessä kiinni. Sen sijaan hän tunsi olevansa täysin tuon eläimen armoilla. Hän ei voisi mitään, jos se nyt lähtisi täyttä kiitoa karkuun ja hyppäisi aidan yli metsään.
- Sintti on maailman kiltein, joko uskot, Juulia hymähti.
- Melkein... Santtu mutisi.
- Haluutko ravata? tyttö kysyi.
- Onko se vaikeeta? Santtu epäröi.
- Ei. Sintillä on tosi tasanen ravi. Varsinkin jos kevennät siellä silleen että nouset aina joka toisella askeleella irti satulasta. Kokeile vaikka käynnissä ensin.
Santtu kokeili. Tuntui tyhmältä, mutta ei se vaikeaa ollut.
- Okei, ravataan vähän. Napauta jaloilla pikkasen niin Sintti tietää lähteä, Juulia neuvoi. Santtu teki työtä käskettyä, ja hevonen nopeutti tempoaan. Hetken aikaa Santtu vain hölskyi kyydissä, ravi oli liian reipasta ja pomppivaa, käveleminen oli ollut paljon kivempaa.
- Kokeile keventää, Juulia vinkkasi. Ravissa ylös-alas tahti löytyi yllättävän helposti, ja matkustuksesta tuli heti mukavampaa. Santun arvostus kilparatsastajia kohtaan oli kuitenkin jo pompannut pilviin. Kauanko kestäisi, että hänellä olisi kontrolli, eikä hevonen veisi ihan miten sattuu?

Oli miten oli, kaikessa kammottavuudessaankin oli ihan hauskaa ratsastaa. Juulia neuvoi, miten Sintin saisi jarruteltua käyntiin, ja väläytti upean hymyn. Sekin vielä. Santtu hymyili takaisin.
- Ei se niin karmeeta ollukkaa...

15. Pikon testimaastoilu

Uusi asukas oli sopeutunut talliin hyvin. Ensimmäiset pari viikkoa olivat menneet ihmetellessä, mutta Piko tuli hyvin juttuun erityisesti Miken kanssa. Sirkushevosta muistuttava Piko ja metkuekspertti Mikke olivat sympaattinen parivaljakko.

Vertti ja Päivi olivat ratsastaneet ruunalla muutamia kertoja, Juulia oli kerran päässyt taluttamaan sitä ulkona. Tallipihaa edemmäksi ei kukaan ollut Pikon kanssa vielä lähtenyt, siksi Vertti puntaroi pitkään talutuksen ja ratsastuksen välillä.
- Mä en tiedä viittiikö tätä viedä maastoon ekaa kertaa selästä käsin, hän tokaisi.
Juulia syötti kuolaimet Sintille helposti.
- Me kävellään vaan, niin ihan hyvin sä voit ratsastaa ja tulla sit alas jos tarve vaatii, tyttö arveli. - Sä kävelet kuitenkin itse paljon hitaammin kuin Sintti.
- Totta. Kyllä mä nyt sen verran selässä pysyn, että ehdin ihan oma-alotteisesti alas, jos tilanne näyttää hankalalta, Vertti uskoi ja nosti lopulta satulankin ruunan selkään. Piko ei enää pahemmin vastustellut, hieman se vain nyrpisteli satulavyön kiristyksen aikana.

Juulia talutti Sintin edeltä ulos. Vertti poimi kypäränsä hyllyltä ja iski sen päähänsä samalla kun johdatti ratsuaan pihalle. Sintti jos mikä oli mainio johtajahevonen aina maastoon lähtiessä. Vertti nousi satulaan ja kiristi vyön. Piko katseli uteliaana ympärilleen, Sintti nuokkui tottuneesti paikoillaan Juulian lyhentäessä jalustimia reiän verran.
- Valmista? Juulia kysyi. Vertti nyökkäsi.

He ratsastivat tallin taakse, paikkaan, josta maastopolku alkoi. Piko jännittyi välittömästi, kun he suuntasivat puiden sekaan. Askel lyheni ja pää kohosi. Hieno homma. Vertti yritti istua itse niin rentona kuin pystyi, mutta hevonen jatkoi etenemistään kireänä kuin viulunkieli.
- Mennään vaa, Vertti houkutteli hevosta liikkeelle. Se asteli varovaisesti eteenpäin, mutta pikku hiljaa tempo tasaantui ja Piko uskaltautui kävelemään Sintin perään hieman reippaammin, varsinkin siinä vaiheessa, kun ruuna huomasi jäävänsä jälkeen.

- Tällä on kuulemma aika vähän maastoiltu, Vertti kertoi. - Just tän takia, kun se on aina vieraiden ratsastajien kanssa näin epävarma. Sillä maastossa käymisellähän se kaikkein parhaiten oppii siellä olemaan, ei sitä mitenkään muulla tapaa voi vähentää sitä säikkymistä.
- Sintti on niin konkari maastoilussa, ettei se hätkähtäis vaikka hirvi juoksis pusikossa! Juulia naurahti ja taputti ratsunsa kaulaa. He saapuivat pellon laitaan, keväisen kolkko aukea epäilytti Pikoa hetken.
- Sintin selkään voisi kieltämättä laittaa vaikka pikkulapsen ja käskeä hepan laukata tallin ympäri, niin molemmat tulis ehjänä takas, Vertti vannoi.
- Hei tota... voinko mä tuoda yhden kaverin ratsastaa Sintillä joku päivä? Juulia kysyi.
- Tuo ihmeessä, Vertti lupasi.
- Se ei oo ratsastanu ku pari kertaa elämässään, Juulia jatkoi.
- No ei se mitään. Tuota tammaa turvallisempaa vaihtoehtoa ei ratsastuksen opetteluun oo. Kuka kaveri, joku teidän koulusta?
- Joo... Yks Santtu...
- Vai niin, Vertti virnisti. Olikohan kyse mahdollisesti enemmän kuin kaverista? Hän ei kuitenkaan kysellyt enempää.

Puut sulkivat heidät pois pellonlaidasta. Kohta he olisivat tiellä. Piko alkoi rentoutua hieman, ja Verttikin sai välillä keskittyä muuhunkin kuin hevosen eteenpäin kannustamiseen. Hän kääri takkinsa hihoja kyynärpään yli, sillä kevätaurinko suoritti tehtäväänsä tehokkaasti.

Ratsukot kääntyivät takaisin tallille vievälle hiekkatielle. Vertti piti Pikoa hieman enemmän pientareen puolella kuin normaalisti tarvitsi.
- Ihanaa, kun tulee kesä, Juulia huokaisi. Aurinko pilkotti tielle juuri sopivan lämpimästi.
- Ja hyttyset ja ukkoset ja tappohelteet ja auringonpistokset, Vertti myötäili ihan piruuttaan.
- Ja jäätelö ja uittoretket ja lämpö ja rusketus ja mansikat, Juulia puolusteli.
- Okei. Voitit, Vertti tuhahti hymyillen. Ei hänellä oikeasti ollut mitään sitä vastaan, että lomat alkaisivat ja keli olisi lämmin. Suomi oli kesäyönä kauneimmillaan.

- Auto tulee, Juulia huomasi. Edestäpäin lähestyi tumman henkilöauton nokka.
- Ja kovaa! Vertti säpsähti.
Auton lähestyessä he näkivät sen etupenkeillä kaksi hieman heitä kumpaakin vanhempaa miestä, joista toinen nosti keskisormen pystyyn. Juuliakin ohjasi Sintin reunempaan.
- Noi ajaa ihan hemmetin kovaa, hän parahti. Vertti tunsi, miten Piko jännittyi.
Hevosten kohdalla auto teki mutkan heitä päin. Sintti hypähti sivulle, Piko seurasi esimerkkiä ja ryntäsi sen jälkeen muutaman askeleen pakokauhuista laukkaa pukittaen mennessään. Auto suhahti ohi jättäen kummatkin hevoset hypähtelemään levottomina. Piko hirnahti. Se oli kiilannut Sintin mennessään, ja Vertti oli hukannut molemmat jalustimet. Hän vilkaisi Juuliaa, joka tuijotti takaisin kalpeana. Sintti oli rauhoittunut hieman, Piko steppasi vielä levottomasti. Juulian kädet tärisivät, ja Verttikin tunsi, miten sydän hakkasi törkeää ylinopeutta.
- Saatanan hullut, hän sai ärähdettyä.
- Ne meinas ajaa päälle, Juulia sanoi ääni väristen, shokissa.

He laskeutuivat yhteistuumin satulasta ja jatkoivat matkaa taluttaen. Jalat vapisivat vielä vähän aikaa.
- Katoiksä rekkaria, Juulia tajusi silloin.
- Yritin, Vertti ilmoitti. - Vikasta numerosta en oo varma. Mut mä soitan poliisille sit kotona, näytti että noi oli vähän kännissä. Ja ajo taatusti kovempaa ku sitä sallittua viittäkymppiä!
Autoja ei tullut loppumatkalla vastaan enää ainuttakaan, mutta Piko oli säikympi kuin missään vaiheessa ennen auton kohtaamista. Se hyppi säännöllisesti takajaloilleen ja steppasi vauhkona pystymättä rauhoittumaan tavalliseen käynnin tahtiin. Vertti oli jo tuskastua koko hevoseen. Oliko toivo saada ruunasta kiva maastoratsu menetetty jo alkuunsa? Vasta tallipihassa Piko rauhoittui, ja Vertti rapsutti ruunan kaulaa.
- Saadaanko me enää sua oppimaan, että kentän ulkopuolella ei aina ole hengenvaarallista ratsastaa? hän huokaisi. Vasta siinä vaiheessa häneen iski se tosiasia, että he olisivat voineet vaikka kuolla kaikki neljä. Heikotti.
- Ei ollut täkäläisiä, sen verran hyvin mä nää autot tunnen, Vertti lohdutti. - Toivottavasti se oli niiden eka ja vika kerta näillä nurkilla!

14. Koeratsastus

Fionan karsinan ovelle, aivan Saanan näkökentän rajamaille, ilmestyi hahmo.
- Moi Saana, Vertti tervehti.
- Moi! Saana kääntyi hymyillen ympäri. Hän huomasi, miten Vertin silmät loistivat innostuksesta. – Mitäs sulla on mielessä?
- Mä vaan aattelin kysyä…
- Kysy ihmeessä.

Fiona ynähti pettyneenä, kun Saana keskeytti tamman harjauksen.
- Me ollaan äidin kaa lähössä kattomaan yhtä hevosta kohta puoliin. Haluisitko sä lähtee mukaan? Vertti pyysi.
- Miten kaukana? Saana epäröi.
- Kolme varttia suuntaansa. Tilastohevosruuna, Ranskassa syntyny, siinä on kai appaloosaakin.
- No miksipä ei. Sano vaan koska lähdetään, Saana lupautui ja suki Fionaa vielä muutaman vedon verran. Pölyharja lensi pakkiinsa Vertin jalkoihin.

Päivi ilahtui kuullessaan, että Saanakin lähtisi matkaan.
- Vähän ulkopuolisen kriittistä silmää, hän pohti. – Ettei heräteostokseen sorruta.
He selvisivät matkaan kymmenessä minuutissa. Vertti tunkeutui Saanan seuraksi takapenkille.
- Kohta mä saan ajaa itekki… Vertti oli innoissaan. Hän oli aloittanut autokoulun teorian vuodenvaihteessa.
- Mä en tiedä uskallanko tulla sun kyytiin edes sitten, kun sulla on kortti, Saana virkkoi.
- Kuinka niin? Vertti tuhahti. – Hienosti mä sillä kevarillaskin ajoin.
Saana yskähti suurieleisesti muistellessaan viime viikkoa. Oli ollut lähellä, että pyörä olisi mennyt korjauskuntoon, sen verran vähän turvaväliä Vertti käytti autotallia ohittaessaan. – Ja pah.

Päivi tiesi hevosesta hieman Verttiä enemmän.
- Me mennään sellasta tiikerinkirjavaa tilastoruunaa, Piccoloa, kattomaan. Se on metriviittä hypännyt ratana ja osaa helpon aan jutut, mutta ei me sitä ensisijaisesti kisaamaan osteta vaan vähän enempi puskailuun. Tultiin Vertin kaa siihen tulokseen että on helpompi kun on vaan yksi kunnon kisaratsu. Satsataan mieluummin siihen Ditan valmennukseen kuin kokonaan uuteen estehevoseen. Jospa minäkin innostuisin aktiivisemmin ratsastamaan, Päivi kertoili. – Ruuna on syntyny Ranskassa ja se on joku 155-senttinen, aika sopivan kokonen kaikille. Ikää oli vissiin 11 vuotta.
- Kuulostaa ihan kivalta, Saana tuumi. Oli mukavaa, että elämä tallilla jatkui Jesterin menetyksestä huolimatta. Rikunkin lähdettyä oli ollut kovin tyhjää. Peruutuspeili paljasti Päivin katselevan toiveikkaana tietä. Sekä Vertti että Päivi näyttivät kiinnostuneilta hevosesta. Olisi toki hyvä, jos Verttikin saisi muuta ajateltavaa kuin Jesterin. Saana vilkaisi poikaa, joka rummutti sormillaan keskipenkkiä Drive Byn tahtiin.
- I’ll be there for ya… Vertti fiilisteli huomatessaan Saanan katsovan, ja hymyili tuttua hymyään. Sitä, joka sai Saanan sydämen hakkaamaan tuhatta ja sataa.

Navigaattorin honottava miesääni ohjasi heidät lopulta oikeaan osoitteeseen. Punatiilisen tallin pihassa oli pari sähköaidattua laidunta ja ratsastuskenttä. Maneesin Saana huomasi kauempana tallin takana. Parkkipaikalla oli kolme autoa Päivin Hondan lisäksi.
- Onko tää joku ratsastuskoulu? Saana uteli.
- Käsittääkseni juu, Päivi nyökkäili heidän noustessaan autosta. Hän johdatti kolmikon tallin pääovesta sisään. Saana seurasi viimeisenä katsellen ympärilleen uteliaana. Talli oli siistissä kunnossa, mutta mitä kodikkuuteen tuli, ei ollut Pihkarinteen voittanutta olemassakaan. Sisällä tallissa ei tuoksunut hevoselta samalla tapaa kuin kotitallissa.

Päivi löysi etsimänsä henkilön. Pikavilkaisulla noin kuusikymppisen näköinen mies kätteli heidät kaikki ja esittäytyi Reinoksi.
- Vai että Pikoa katsomaan. Täältähän se hevonen löytyy.
Mies johdatti heidät ulos tallista tarhoille. Tiikerinkirjava hevonen ruokaili ponikaverinsa seurassa. Reino avasi portin ja johdatti heidät kaikki tarhaan.

- On muuten kaunis, Saana ihasteli. Pikoksi kutsuttu hevonen nosti päätään uteliaana ja asteli hitaasti heidän luokseen.
- Kiltti ku mikä, Reino kehaisi rapsuttaen ruunaa korvan takaa. – Ongelma vaan on se, ettei poju tykkää jatkuvasti vaihtuvista ratsastajista.
Mies nosti porttitolpan päältä riimunnarun ja ojensi sitä heille katsoen kutakin kysyvästi. – Kukas…
- Mä voin ottaa, Vertti lupasi ja tarttui naruun. Poika kiinnitti riimunnarun päitsien lukkoon ja lähti Reinon perään kohti tallia. Piko seurasi leppoisasti perässä.

Tallissa Vertti sai tehtäväkseen harjata hevosen. Hän taitteli loimen pois ruunan selästä ja sai Reinolta Pikon harjapussin. Ruuna seisoskeli rauhassa paikoillaan, eikä Vertin tarvinnut sitoa sitä kiinni, vaikka oli aluksi sitä hetken harkinnut. Saana lähti tekemään pikakierroksen muualla tallissa. Noin kymmenen eri näköistä ja kokoista hevosta odotteli karsinoissaan jotain, mistä eivät itsekään tienneet. Ne kaikki vain näyttivät odottavan. Muutama karsinapaikka oli tyhjänä. Ilmoitustaulu kertoi, että päivän tunnit alkaisivat viideltä. Kaksikymmentäviisi minuuttia vielä.
- Meillä alkaa tossa viideltä B-tunti maneesissa ja neljä oppilasta on, haluatteko te kokeilla sitä samalla? Reino katsoi heitä kaikkia vuorotellen.
- Vois olla ihan jees, Vertti totesi puhdistaessaan Pikon kavioita. Hevonen vastusteli hetken, mutta nosti sitten suosiolla jalkansa.

Varusteiden laitosta ruuna ei innostunut. Se luimisteli Vertille tämän yrittäessä satuloida hevosta, ja hänen oli sidottava Piko kiinni.
- Just tätä mä tarkoitan, se ei sopeudu vaihtuviin ratsastajiin. Kun sen kanssa tutustuu, niin se kyllä rauhoittuu, katsokaas.
Vertin suitsiessa Piko ei suostunut avaamaan suutaan, mutta Reino sai helposti pujotettua kuolaimet suuhun. - Me ollaan ihan kavereita jo, mies totesi.
- Voidaanko me mennä jo vähän etukäteen maneesiin? Päivi kysyi.
- Ilman muuta.

Maneesissa Päivi ratsasti ensin itse vartin ajan alkuverryttelyjä. Hevonen liikkui hienosti hänen allaan, vaikka olikin aluksi hieman tahmea. Kokeneella hevosnaisella oli taito saada mikä tahansa hevonen liikkumaan upeasti. Saana oli aina ihaillut Päiviä kaikessa mitä tämä teki. Erityisesti ratsastuksessa. Reino katseli menoa suu kevyessä hymyssä, ja Vertti seurasi hevosen liikkeitä silmä kovana.

Vertin vuoro oli sitten, kun tuntiratsastajat saapuivat hevosineen. Saana naurahti huomatessaan, miten teinityttöjen katseet naulaantuivat Verttiin, joka kokosi Pikoa käynnissä. Hevonen asteli tarmokkaasti, sillä oli hyvä lämmittely takana ja energiaa alkoi selvästi löytyä. Ratsukko ravaili muiden alkuverryttelyjen mukana lisäten sekaan temponmuutoksia, väistöjä ja avotaivutuksia. Kun oppilaat siirtyivät laukkaverryttelyn jälkeen opettajansa kanssa omiin tehtäviinsä pääty-ympyrälle, Reino kysyi Vertiltä, haluaisiko hän kokeilla hypätä. Vastaus oli myönteinen, kuinkas muutenkaan. Saana auttoi kokoamaan toiselle pääty-ympyrälle pystyesteen ja okserin, jotka ratsukko ylitti pariin kertaan hienosti. Piko oli vauhdikkaana ja yritti kiihdytellä, mutta Vertti hallitsi hevosen hyvin. Hypättyään Vertti ravaili hevosen kanssa vielä hetken, kunnes laskeutui selästä ja jatkoi kävelyttäen ruunaa maasta käsin. Kasvoilta paistoi tyytyväisyys.
- Täähän on ihan tosi kiva, poika oli yhtä hymyä. Reino nyökkäili.
- Mäkin pidin siitä kovasti. Huh, milloinkohan viimeks ratsastin kunnolla? Päivi mietti.

Nelikko siirtyi ulos maneesista. Saana tunsi tuntilaisten katseet niskassaan. Ne olivat seuranneet Verttiä kuin ylijumalaa ja unohtaneet hetkittäin oman ratsastuksensa.

Saana ja Vertti riisuivat Pikolta tallissa varusteet ja harjasivat ruunan perusteellisesti. Päivi hävisi toimistoon.
- Oot sä kyllä ihana, Saana huokaisi rapsuttaen ruunan kaulaa.
- Mä vai? Vertti virnisti. Saana lehahti punaiseksi. - Mä puhuin Pikolle, idiootti, hän mutisi ja kumartui harjaamaan ruunan takajalkaa piiloutuakseen pojan katseelta.
- Mä jo kerkesin toivoa... Vertti härnäsi.

Päivi ilmaantui karsinan ovelle.
- No, lähdetäänkö? Me sovittiin että haetaan tää poika mukaan ensi viikolla, kun eläinlääkäri ensin tarkistaa Pikon, ja traikkuakaan en tällä kelillä viittiny ottaa mukaan. Jos ei tarkastuksessa käy mitään ihmeempää ilmi, niin tämä hevonen on kohta meidän.

Kuva © Franck Becquart

13. Poni karkuteillä

- Hei! Juulia on täällä!
Saanan innostunut huudahdus yllätti Juulian heti, kun hän astui talliin. Satulahuoneen ovi oli auki, ja vanhalta sohvalta näki suoraan tallin ulko-ovelle. Juulia kurkkasi hymyillen varustehuoneeseen. Saana löhösi totuttuun tapaan sohvalla, ja rähjäinen nojatuoli toisessa nurkassa oli tällä kertaa Viljan pesä.
- What’s up bros? Juulia huikkasi.
- Moii, Vilja tervehti ilahtuneena.
- Teehän tilaa, Juulia vaati ja istahti sohvalle Saanan viereen. Oli mukava olla taas tallilla vanhassa porukassa. Muuttaminen pois kotoa omaan yksiöön oli ollut vaiheikas prosessi, mutta oli helpottavaa olla omassa kämpässä, vaikka isä olikin jälleen rauhoittunut. Ei siitä ikinä tiennyt. Nykyisin kymmenen minuutin bussimatka erotti hänet vanhasta, mutta hän pystyi hyvin käymään pari kertaa viikossa tallilla ja samalla kotona naapurissa. Kohta saisi hankittua jo ajokortinkin. 18 tulisi täyteen parin viikon kuluttua.

- Vieläkö Reija vihoittelee sulle? Juulia kysyi Viljalta.
- Mjoo… Vilja myönsi. – Kyllä se täällä ollessaan on ihan neutraalina, mut koulussa oon sille kuin ilmaa.
- Kyllä muakin ketuttais Reijan tilanteessa, ei millään pahalla sua kohtaan siis, Juulia ilmaisi mielipiteensä. – Mutta jos on hankkimassa omaa ponia, pakko siinä on itsekkäitä ratkaisuja tehdä.
- Niinpä. Omaa ponia ostaessa sen pitää olla just itteään miellyttävä ja itselle sopiva, ja pitää miettiä miksi haluaa sen oman ponin. Just sun tilanteessa sä hankit sen kehittyäkses. Poni on kuitenkin sen verta kallis, ettei Reija oikein voi olettaa sun ostavan Rikua ihan sen mieliks, Saana oli filosofisella tuulella.
- Niin se vaan kuvittelee, Vilja puuskahti. - Riku on ihana, mut mä haluan kehittyä. Näköjään se maksaa mulle pitkäaikaisen ystävyyden...
- Reija on tunneihminen. Jos se vois, se ostais itelleen kaikki maailman kodittomat poninreppanat. Mutta kannattaa sun se uusi poni ihan järkisyillä valita, Juulia mietti. – Hei, mun pitää päästä sanomaan Sintille moi!

He nousivat ylös ja siirtyivät tallikäytävän puolelle. Juulia haki katseellaan Sintin tutusta karsinasta. Hän tunsi kyynelten puskevan kurkkuun, kun tamma hörähti innoissaan hänet nähdessään. Suokkirouvalla oli ollut ikävä häntä. Juulia astui tamman luo ja silitti sen turpaa hymyssä suin. Oli koskettavaa, että jossain todella oli hevonen, joka kaipasi häntä.

Saana nojaili vieressä Ditan tyhjän karsinan oveen.
- Missä hei Vertti on? Juulia kysäisi.
- Lähti Ditan kanssa estevalkkaan. Ne on meinannu alottaa kisaamisen toukokuussa, Saana tiesi. Juulia nyökkäili.
- Aivan, aivan. Mites teillä kahdella, onko mitään uutta tapahtunut?
- Häh? Saana hämmentyi.
- Sulla ja Vertillä, Juulia tarkensi.
Saana puisteli päätään. – Älä nyt, ei meillä mitään oo meneillään…
Juulia virnisti, kun Saana kääntyi vaivautuneena Fionan puoleen.
- Sokeakin huomaa, että kyllä vaan on, hän jatkoi härnäämistä.
- Ja pyh.
Juulia ei ehtinyt enää vastata, sillä hän kuuli narahduksen takaansa ja kääntyi välittömästi ympäri. Mikke puski itseään ulos karsinastaan. Ennen kuin kukaan ehti reagoida, poni pääsi käytävälle ja karautti ulos ovesta takapäätään innokkaasti heitellen.
- Etkö sä sulkenu sitä ovea? Saana kysyi Viljalta, joka nosti kätensä ilmaan syyllisen näköisenä.
- Luulin sulkeneeni. Sori.
- Mitä te siinä tapitatte, Juulia puuskahti. Hän nappasi riimunnarun mukaansa ja lähti juoksemaan ulos. – Ottakaa vaikka kauraa mukaan.

Poni ei ollut lähtenyt kauas, vaan hölkkäili ratsastuskentän aidan viertä, kunnes kaarsi takaisin tallipihaan. Juulian nähdessään Mikke kuitenkin ampaisi pakoon kuin tykin suusta ja katosi Vertin talolle päin.
- Mikke! Elä kehtaa…
Poni jatkoi iloista kipitystään Juulian parahduksesta huolimatta. Se pysähtyi autotallin eteen vilkaisten tyttöjä vahingoniloisesti ja hävisi talon taakse.
- Tsiisus, Vilja ähkäisi. – Mun moka. Kiva jos toi nyt jää auton alle ja kuolee…
- Ei täällä niin paljon liikennettä oo, ei oo välitöntä hätää, Juulia rauhoitteli. – Kiinni se kuitenkin pitäis saada. Mieluiten ennen kuin Päivi ja Vertti tulee takasin.
Ämpäri seuranaan he lähtivät kävelemään ponin jälkien perään. Kavionpainaumat erottuivat lumesta yllättävän hyvin. Mikke oli kuitenkin suunnannut metsään, missä jäljittäminen ei ollutkaan enää niin helppoa.
- En mä tiedä minne tästä jatkuu! Vilja totesi, kun jäljet sekoittuivat ennestään tallottuun lumeen.
- Tossa on jotain. Ehkä, Juulia siristi silmiään. Ehkä hän erotti pienten kavioiden muotoja maasta. Tytöt jatkoivat talsimista metsikön läpi, kunnes he tajusivat tupsahtaneensa Juulian kotipihaan.
- Hei, me ollaan meillä, Juulia huudahti. – Minnekköhän Mikke on täältä mennyt.
Jäljet hävisivät hiekoitettuun pihatiehen. Juulia puisteli päätään ja meni ovelle. Äiti oli ehkä nähnyt ponin, jos oli yhtään katsellut pihalle.

Ovikello soi kolmesti vailla vastausta. Juulia kaivoi avaimet taskustaan ja avasi oven.
- Moi! Onko täällä ketään? hän huhuili. Tyhjä talo ei sanonut sanaakaan. Vilja ja Saana odottivat selän takana. Auto oli pihassa, mutta missä äiti oli?

- Ei täällä näköjään oo ketään, Juulia mutisi. Hän oli kyllä sanonut tulevansa käymään tänään, mutta äiti oli näköjään lähtenyt kuitenkin lenkille.
- Jatketaan, hän puuskahti lopulta. – Poni perhana pitää löytää. Ja ennen kaikkea saada kiinni.
Juulia oli heistä se aikuinen. Hän yritti pysyä tyynenä ja pitää ulkoisen olemuksensa järkähtämättömänä, mutta todellisuudessa häneenkin alkoi iskeä paniikki. Poni oli voinut ehtiä vaikka jäille, jotka eivät enää olleet vahvassa kunnossa. Tai loukata itseään metsissä juoksennellessaan.
- Mitä me nyt tehdään? Vilja murehti. Tyttöä painoi selvästi syyllisyys, eikä ihme. Mikke oli ovela aukomaan karsinanovia, jos lukon jätti auki.

Juulian taskussa särisi. Hän kaivoi Samsungin taskustaan ja tavasi soittajan nimen. Joko hyviä tai huonoja uutisia. Hän nielaisi ja nosti puhelimen korvalleen.
- Juulia.
- Moi kulta.
Äidin äänen kuuleminen oli helpottavaa, vaikka häntä ällötti tämän lässytys. Aikuiselle tyttärelle.
- Ootko jo matkalla tännepäin? äiti kyseli.
- Itse asiassa mä seison meidän kotipihassa, Juulia totesi ja katseli ympärilleen. – Missä sä oikein hiippailet?
- Kato kun teiltä oli poni karannut. Me on kai sit kuljettu ristiin, mä oon täällä tallin pihassa pikku ponin kanssa eikä näy ristin sielua. Viititkö tulla ottamaan tämän ponin haltuusi?
Tahaton hymy levisi Juulian kasvoille. Helpotuksen aalto valahti hänen lävitseen, ja hän tunsi vapisevansa. Polvet pettivät, ja Juulia kyykistyi.
- Mua ihan oikeesti pelotti, hän henkäisi. – Luojan kiitos se poni on kunnossa.
Hän vaikeni miettimään hetkeksi.
- Vai onko? hän lisäsi sitten hiljaa.
- Päällisin puolin. Tiedä sitten miten pahat henkiset vammat se sai, minä oon täällä isäs toppatakki ja leivontaessu päällä. Äiti nauroi, ja Juuliaion uskalsi naurahtaa. Hän katsoi Saanaa ja Viljaa ilahtuneena. Kaikki okei, huulet muodostivat ääneti.
- Luojan kiitos… Vilja huokaisi.

Juulia lopetti puhelun ja tunki kännykän taskunpohjalle. Sormet törmäsivät vanhaan elokuvalippuun. Tytöt palasivat takaisin tuloreittiään ja löysivät tallin pihalta Juulian äidin, joka käveli ympyrää taluttaen shetlanninponia päitsistä puristaen. Juulia otti ponin kiinni ja halasi äitiään.
- Moi, ja kiitos kauheesti. Pelotti jo, että se on lähteny jäälle tai jääny auton alle… hän mumisi.

He veivät ponin talliin ja lukitsivat karsinan oven huolella.
- Nyt et karkaa, Vilja uhosi.
- Pitää mennä kattomaan, ettei piirakka pala! äiti säikähti yhtäkkiä. Juulia rauhoitteli häntä.
- Ei savunnu mikään, kun kävin kotona.
- No hyvä. Tulkaa tytöt kaikki puolukkapiirakalle, äiti kutsui. Saana ja Vilja vilkaisivat toisiaan ja katsoivat Juulian äitiä innoissaan.
- Ilomielin, Vilja virnisti. – Kiitos kutsusta.
Äiti halusi tohveleineen kiertää tien kautta, mutta tytöt oikaisivat metsän läpi.
- Onneks ei pahemmin käyny, Vilja kiitteli.
- Niinpä. Ehkäpä sä muistat ensi kerralla tarkistaa sen lukon.
Juulia naurahti. Heillä oli ollut onnea.

12. Rikun lähtö

Joulunaika oli kulunut huolettomasti, välipäivät mukavasti tallilla ystävien seurassa vietettynä. Reija oli jo lähestulkoon ehtinyt unohtaa, että Riku saattaisi lähteä ihan milloin tahansa. Mutta kun se päivä koitti, totuus kuristi taas kylmin käsin niin Reijan kuin Viljankin kaulaa.

Anu, Rikun omistaja, oli soittanut matikantunnilla Viljalle ja pyytänyt tyttöjä hyvästelemään ponia koulusta päästyään. Ostaja oli löytynyt: käynyt kokeilemassa Rikua ja hakisi ponin pois.

Reija nojasi päätään bussin viileään ikkunaan. Hän ei sanonut sanaakaan. Vilja istui vieressä tyhjä katse silmissään. Kumpikin tiesi, että pian vuokraponi ja sen kanssa vietetyt onnelliset hetket olisivat pelkkiä muistoja.
- Mä en voi uskoa tätä, Reija huokaisi lopulta. – Mulla ei ole enää mitään, kun Riku lähtee.
- Riku on ihan meidän poni, Vilja totesi vakavana, eikä katsonut Reijaa. – Mä en tajua, miten Anu voi tehdä näin. Se ostaja asuu liian kaukana, että vois edes käydä ponia moikkaamassa.

Bussi pysähtyi, ja tytöt jäivät pois. He talsivat kilometrin matkan tallille lumista piennarta pitkin kaikessa hiljaisuudessa. Reija muisti hyvin lumimaastoilut ilman satulaa, kiitolaukkakisat järven jäällä, kaiken sen ikimuistoisen Rikun kanssa. Niin yksin kuin Vilja seuranaan.

Tallipihassa oli kaksin kappalein vieraita autoja sekä uhkaavan lähtövalmiin näköinen vieras traileri. Reija ei olisi halunnut kohdata ostajaa. Mieluiten hän olisi jättänyt koko tilanteen kohtaamatta. Askeleet veivät hitaasti talliin, jonka avoimista ovista soljui pihalle vaimeaa puheensorinaa.

Vilja meni talliin ensin, ja Reija seurasi perässä. Hän näki Rikun karsinan luokse kokoontuneet ihmiset. Päivi, Anu ja nuorempi, tuntematon nainen, joka rapsutti Rikun otsaa. Heidän poninsa otsaa. Riku oli jo nyt uuden omistajansa kanssa ihan hyvää pataa. Se ärsytti Reijaa kummallisella tavalla. Hän nieli harminsa ja veti pirteän tekohymyn kasvoilleen.
- Moi Anu ja Päivi, Vilja avasi suunsa ensin. Hän nyökkäsi vieraalle naiselle ja ojensi kätensä. – Vilja. Rikun vuokraaja.
Pieni tauko.
- Entinen vuokraaja, siis… Vilja totesi vaisummin.
- Mä olen Sonja, mutta sanokaa ihan Soneksi, nainen tervehti. Hän hymyili, mutta Reija oli näkevinään silmissä jotain, mitä ei onnistunut tulkitsemaan. Ihan kuin nainen olisi hetkellisesti aistinut, miten musertavaa tämä oli niin Viljalle kuin Reijallekin.
- Mä olen Reija, toinen vuokraaja, Reija esitteli itsensä kätellen Sonea. – Riku on mahtava poni. Pidä siitä hyvää huolta.
- Riku on ollu tytöillä täällä päälle vuoden, kertoi Anu. – Mä olen pahoillani että joudun myymään sen, mutta onneksi löyty näinkin vakuuttava ostaja. Oma elämäntilanne ei salli ponin pitämistä enää, edes vuokrattuna. Tarjosin kyllä Rikua molemmille tytöille, mutta kumpikaan ei sitä voi ottaa.
Reija muisti sen. Miten häntä olikaan kismittänyt, kun vanhemmat olivat tyrmänneet ajatuksen Rikun ostosta heti kättelyssä.

Vilja näytti jotenkin vaikealta. Poissaolevalta. Se katseli katossa leikkiviä varpusia hiljaisena.
- Kyllä mä lupaan pitää huolen Rikusta, Sone hymähti. – Sääli toki viedä tytöiltä vuokraponi, mutta Riku on juuri mun tarkoituksiin sopiva, ja totta kai te saatte tulla käymään sitä moikkaamassa ihan milloin haluatte!
Siinä on vaan semmonen pikkuriikkinen ajomatka, Reija mietti happamana. Neutraalisti hymyilevä maski ei värähtänytkään, näyttelemisen hän nimittäin hallitsi hyvin. Vilja katseli muualle.

Rikun lähtö tapahtui sumussa. Reija tajusi vain, kuinka he Viljan kanssa roikkuivat ponissa loppuun asti kuin pikkutytöt. Viimeiset halaukset, rapsutukset ja suukot turvalle. Sitten lastausoperaatio, itse Mission Impossible Rikun ollessa kyseessä. Traileri suljettiin, ja Sone valmistautui lähtöön. Hyvästeli kaikki.

Reija halusi lähteä juoksemaan perään, kun traileri kaarsi auton vetämänä pois tallipihasta. Vieden suuren palan tyttöjen sydämiä mukanaan. Nyt se oli ohi. Reija ei voinut käsittää. Hän ymmärsi, miltä Vertistä oli täytynyt tuntua Jesterin menettäessään. Mutta kumpi oli loppujen lopuksi pahempi: nähdä rakkaimman hevosensa siirtyvän taivaslaitumille, vai tietää, että joku muu on nyt onnellinen itselle rakkaaksi muodostuneen ponin kanssa? Sitä hän ei itsekään osannut sanoa.

Reija istui lumihankeen ja painoi kasvot lapasiinsa.
- Mulla ei ainakaan ole mitään toivoa omaan vuokraponiin tai tälleen, hän mutisi. – Kai mä jään tänne pyörimään ja tekemään kaikkee random tallihommaa. Onko sulla jotain suunnutelmissa, uutta vuokrista tai jotain?
Lääkäriperheen tyttärelle rahan ei pitäisi olla este, ties vaikka Vilja ottaisi itselleen ylläpitohevosen tai vastaavaa. Haluaisiko hän jatkossa jakaa sitä ystävänsä kanssa?
- Itse asiassa… Vilja aloitti hiljaa ja istahti Reijan viereen. – Mulle luvattiin joulun aikoihin oma poni.
Reija kääntyi hitaasti katsomaan ystäväänsä hämmentyneenä, aivan kuin tämä olisi juuri ilmoittanut muuttavansa Kiinaan.
- Sulle ostetaan poni? hän toisti Viljan uutiset hitaasti, kuin sisäistääkseen ne. Vaalea tyttö nyökkäsi.
- Me on käyty jo paria kattomassa, mutta ei oo vielä löytyny kivaa, hän tunnusti.
- Mut Rikuhan on ollu marraskuusta asti myynnissä, herranjestas mikset sä sitä voinu ostaa?! Reija melkein huusi tajutessaan asian laidan. Hän tunsi, miten sisuksissa alkoi kiehua.
- Multa kysyttiin kyllä… Mutta ajatus ois että hankittais poni vähän isommalla kapasiteetilla. Että vois ruveta ehkä kisaamaan ja tälleen, Vilja selitti tyynesti.
- Jumalauta sun kanssas. Just sanoit, miten sä et halua menettää Rikua! Reija tunsi itsensä yhtäkkiä petetymmäksi kuin koskaan. – Sulla oli mahdollisuus saada poni jonka tunnet, jonka kanssa oisin voinu auttaa tarvittaessa, josta tiedät että toinen vaihtoehto on ikuinen luopuminen! Riku on ainoa poni jota oon ikinä ollu lähelläkään omistamista, ja nyt mulla ei sit ole enää sitä rakasta ponia, joka sulla ois ollu mahdollisuus pitää! Mut ei, kun pitää hankkia parempi poni. Vittu sulle on vissiin ihan sama et ystäväs menettää rakkaan ponin kokonaan vailla mahdollisuuttakaan saada sitä itselleen millään tapaa, kunhan SÄ saat itelles paremman ratsun!
Reija sylki sanoja sellaisella vauhdilla, ettei ajatus pysynyt perässä. Paras ystävä näkyi nyt hänen silmissään itsekkäänä petturina. Mitään väliä ei tainnut olla Reijan tunteilla. Hän tunsi itsensä aivan pikkukakaraksi lähtiessään juoksemaan tietä pitkin pois, mutta ei välittänyt. Viljan naamaa hän ei enää katselisi.

Vilja jäi hämmentyneenä kököttämään tallipihaan. Reija ei vilkaissut enää taakseen.

11. Uutisia

Vilja sulki puhelimensa nielaisten. Hän toivoi, että koko puhelu olisi ollut pilasoitto, tai unta, mitä tahansa paitsi vakavasti otettava totuus. Varmaa mikään ei vielä ollut, mutta häntä pelotti, milloin tilanne muuttuisi pahempaan suuntaan. Se päivä saattoi olla edessä milloin tahansa. Puhelin poltteli kädessä kuin pahakin synnintekijä.

Äiti oli menossa kauppaan, ja lupasi heittää Viljan tallille. Sulava ensilumi olisi liian petollinen talvirenkaitta pyöräilevälle.
- Onko joku hätänä? äiti kysyi autossa, hän oli kai kiinnittänyt huomionsa Viljan poissaolevaan olemukseen.
- Kaikki ok, hän valehteli nopeasti. Puolet oli totta. Niin kauan kaikki olisi okei, kuin mikään ei muuttuisi. Mutta jos, ja kun, päätös varmistuisi, mikään ei olisi enää kunnossa.

Mutta Vilja halusi uskoa, että niin kauan kuin hänen ei tarvitsisi sanoa kuulemaansa ääneen, se ei olisi totta. Vaikka ihan hyvin hän tiesi, etteivät hänen sanomisensa ja kuvittelunsa enää vaikuttaneet tosiasioihin.

Tallilla Vilja yritti olla normaali. Kävi Juulian ja Saanan kanssa maastolenkin triolla Riku, Mikke ja Fiona. Jutteli huolettomasti tyttöjen kanssa, nauroi tyhjänpäiväisyyksille. Mutta pelko varjosti joka hetki.

10. Jäähyväiset

Siihen tilanteeseen ei kukaan tahtonut joutua.

Vertti oli polvillaan maassa, lamaantuneena paikoilleen, tuijottaen eteensä lasittunein, sumein silmin. Hänestä tuntui, että jalat pettäisivät alta. Koko maailma hajoaisi alta. Hänen elämänsä raskain päätös oli takana, mutta raskain hetki ei ollut ohi. Sekunnit kuluivat kiduttavan hitaasti. Eläinlääkärin, Anjan, ilme oli neutraali. Tätä se teki työkseen. Vertti ei pystyisi.

Jester makasi maassa siinä hänen edessään, kaikki muu oli sumeaa. Saana oli sivumpana, äiti Anjan vieressä, mutta Vertin ajatuksiin mahtui vain Jester. Elämä valui hevosesta pois piikin vaikuttaessa. Elo katosi silmistä. Hengitys vaimeni olemattomiin ja pää painui alas. Vertistä tuntui, että osa hänestä kuoli mukana.
- Hyvästi, Vertti muodosti sanan lähes ääneti huulillaan. Kyyneleet puskivat pintaan, mutta hän nieli enimmät, hipaisi hevosen kaulaa vielä kerran ja nousi ylös. Jester oli poissa, tavoittamattomissa. Toivottavasti onnellisempana.

Vertti käänsi katseensa hevosesta ja käveli pois. Anja ja äiti jäivät Jesterin viereen. Sivusilmällä hän näki, että Saana oli lähdössä perään hänen näkökenttänsä rajamailla. Ei se itse asiassa häntä haitannut. Tyttö saavutti hänet tallin takana.
- Tota… Sano vaan jos haluut olla yksin, mut…
- Ei haittaa. Mä lähden rantaan. Tuu vaan mukaan ja juttele mulle jotain, etten mä masennu ihan kokonaan, Vertti mumisi. Tavallaan hävetti itkeä tytön nähden, mutta tämä ymmärsi surun.
- Mäkin olen menettänyt rakkaan hevosen, hoitoponini joskus kauan sitten. Mä muistan vieläkin kaiken sen... Sitten vanhuus vaati veronsa, Saanan ääni vaimeni loppua kohden.
- Kohtalo vie kenet haluaa. Parhaat valikoidaan päältä. Jester oli huikee, Vertti sanoi hiljaa.

He kävelivät rantaan jutellen verkkaisesti hevosistaan. Vertti ei pystynyt puhumaan Jesteristä ilman, että ääni säröili. Mutta Saanaa se ei haitannut. Tyttö kuunteli kaiken, mitä Vertti hänelle purki.
- Me käytiin monesti uimassa täällä, hän kuiskasi. – Jester rakasti sitä. Kunnon vesipeto. Ajatella, ettei ikinä enää…
Vertti murtui kesken lauseen. Yhtäkkiä se totuus iski häneen kylmästi, kovaa. Ei ikinä enää, ei koskaan. Kyyneleet tulvivat samaan tahtiin pintaan nousevien muistojen kanssa.

Saana astui hänen eteensä ja katsoi silmiin sanomatta sanaakaan. Hän siirtyi hieman epävarmasti eteenpäin ja halasi Verttiä varovaisesti. Vertti tunsi, miten sydän hakkasi yhtäkkiä paljon kovempaa kuin aiemmin. Hetkellisen lamaannuksen jälkeen hän kietoi varoen kätensä Saanan hartioiden ympärille ja painoi kasvonsa tytön hiuksiin. Suru ja yllättävä kevyt onnentunne pyörivät sekamelskana Vertin ajatuksissa. Hän olisi halunnut jäädä siihen ikuisesti, mutta näki parhaaksi vetäytyä hitaasti pois muutaman hetken jälkeen.

Yksi vaihe elämässä oli ohi. Jesteriä ei ollut, ei olisi enää koskaan. Mutta olisiko tämä alku jollekin aivan uudelle?

Saana katseli poispäin, hänen ilmettään ei voinut tulkita. Vertti oli kuitenkin näkevinään hymynkareen suupielessä.

Kuva © Axel Bührmann (cc by-nc-sa)