14. Koeratsastus

Fionan karsinan ovelle, aivan Saanan näkökentän rajamaille, ilmestyi hahmo.
- Moi Saana, Vertti tervehti.
- Moi! Saana kääntyi hymyillen ympäri. Hän huomasi, miten Vertin silmät loistivat innostuksesta. – Mitäs sulla on mielessä?
- Mä vaan aattelin kysyä…
- Kysy ihmeessä.

Fiona ynähti pettyneenä, kun Saana keskeytti tamman harjauksen.
- Me ollaan äidin kaa lähössä kattomaan yhtä hevosta kohta puoliin. Haluisitko sä lähtee mukaan? Vertti pyysi.
- Miten kaukana? Saana epäröi.
- Kolme varttia suuntaansa. Tilastohevosruuna, Ranskassa syntyny, siinä on kai appaloosaakin.
- No miksipä ei. Sano vaan koska lähdetään, Saana lupautui ja suki Fionaa vielä muutaman vedon verran. Pölyharja lensi pakkiinsa Vertin jalkoihin.

Päivi ilahtui kuullessaan, että Saanakin lähtisi matkaan.
- Vähän ulkopuolisen kriittistä silmää, hän pohti. – Ettei heräteostokseen sorruta.
He selvisivät matkaan kymmenessä minuutissa. Vertti tunkeutui Saanan seuraksi takapenkille.
- Kohta mä saan ajaa itekki… Vertti oli innoissaan. Hän oli aloittanut autokoulun teorian vuodenvaihteessa.
- Mä en tiedä uskallanko tulla sun kyytiin edes sitten, kun sulla on kortti, Saana virkkoi.
- Kuinka niin? Vertti tuhahti. – Hienosti mä sillä kevarillaskin ajoin.
Saana yskähti suurieleisesti muistellessaan viime viikkoa. Oli ollut lähellä, että pyörä olisi mennyt korjauskuntoon, sen verran vähän turvaväliä Vertti käytti autotallia ohittaessaan. – Ja pah.

Päivi tiesi hevosesta hieman Verttiä enemmän.
- Me mennään sellasta tiikerinkirjavaa tilastoruunaa, Piccoloa, kattomaan. Se on metriviittä hypännyt ratana ja osaa helpon aan jutut, mutta ei me sitä ensisijaisesti kisaamaan osteta vaan vähän enempi puskailuun. Tultiin Vertin kaa siihen tulokseen että on helpompi kun on vaan yksi kunnon kisaratsu. Satsataan mieluummin siihen Ditan valmennukseen kuin kokonaan uuteen estehevoseen. Jospa minäkin innostuisin aktiivisemmin ratsastamaan, Päivi kertoili. – Ruuna on syntyny Ranskassa ja se on joku 155-senttinen, aika sopivan kokonen kaikille. Ikää oli vissiin 11 vuotta.
- Kuulostaa ihan kivalta, Saana tuumi. Oli mukavaa, että elämä tallilla jatkui Jesterin menetyksestä huolimatta. Rikunkin lähdettyä oli ollut kovin tyhjää. Peruutuspeili paljasti Päivin katselevan toiveikkaana tietä. Sekä Vertti että Päivi näyttivät kiinnostuneilta hevosesta. Olisi toki hyvä, jos Verttikin saisi muuta ajateltavaa kuin Jesterin. Saana vilkaisi poikaa, joka rummutti sormillaan keskipenkkiä Drive Byn tahtiin.
- I’ll be there for ya… Vertti fiilisteli huomatessaan Saanan katsovan, ja hymyili tuttua hymyään. Sitä, joka sai Saanan sydämen hakkaamaan tuhatta ja sataa.

Navigaattorin honottava miesääni ohjasi heidät lopulta oikeaan osoitteeseen. Punatiilisen tallin pihassa oli pari sähköaidattua laidunta ja ratsastuskenttä. Maneesin Saana huomasi kauempana tallin takana. Parkkipaikalla oli kolme autoa Päivin Hondan lisäksi.
- Onko tää joku ratsastuskoulu? Saana uteli.
- Käsittääkseni juu, Päivi nyökkäili heidän noustessaan autosta. Hän johdatti kolmikon tallin pääovesta sisään. Saana seurasi viimeisenä katsellen ympärilleen uteliaana. Talli oli siistissä kunnossa, mutta mitä kodikkuuteen tuli, ei ollut Pihkarinteen voittanutta olemassakaan. Sisällä tallissa ei tuoksunut hevoselta samalla tapaa kuin kotitallissa.

Päivi löysi etsimänsä henkilön. Pikavilkaisulla noin kuusikymppisen näköinen mies kätteli heidät kaikki ja esittäytyi Reinoksi.
- Vai että Pikoa katsomaan. Täältähän se hevonen löytyy.
Mies johdatti heidät ulos tallista tarhoille. Tiikerinkirjava hevonen ruokaili ponikaverinsa seurassa. Reino avasi portin ja johdatti heidät kaikki tarhaan.

- On muuten kaunis, Saana ihasteli. Pikoksi kutsuttu hevonen nosti päätään uteliaana ja asteli hitaasti heidän luokseen.
- Kiltti ku mikä, Reino kehaisi rapsuttaen ruunaa korvan takaa. – Ongelma vaan on se, ettei poju tykkää jatkuvasti vaihtuvista ratsastajista.
Mies nosti porttitolpan päältä riimunnarun ja ojensi sitä heille katsoen kutakin kysyvästi. – Kukas…
- Mä voin ottaa, Vertti lupasi ja tarttui naruun. Poika kiinnitti riimunnarun päitsien lukkoon ja lähti Reinon perään kohti tallia. Piko seurasi leppoisasti perässä.

Tallissa Vertti sai tehtäväkseen harjata hevosen. Hän taitteli loimen pois ruunan selästä ja sai Reinolta Pikon harjapussin. Ruuna seisoskeli rauhassa paikoillaan, eikä Vertin tarvinnut sitoa sitä kiinni, vaikka oli aluksi sitä hetken harkinnut. Saana lähti tekemään pikakierroksen muualla tallissa. Noin kymmenen eri näköistä ja kokoista hevosta odotteli karsinoissaan jotain, mistä eivät itsekään tienneet. Ne kaikki vain näyttivät odottavan. Muutama karsinapaikka oli tyhjänä. Ilmoitustaulu kertoi, että päivän tunnit alkaisivat viideltä. Kaksikymmentäviisi minuuttia vielä.
- Meillä alkaa tossa viideltä B-tunti maneesissa ja neljä oppilasta on, haluatteko te kokeilla sitä samalla? Reino katsoi heitä kaikkia vuorotellen.
- Vois olla ihan jees, Vertti totesi puhdistaessaan Pikon kavioita. Hevonen vastusteli hetken, mutta nosti sitten suosiolla jalkansa.

Varusteiden laitosta ruuna ei innostunut. Se luimisteli Vertille tämän yrittäessä satuloida hevosta, ja hänen oli sidottava Piko kiinni.
- Just tätä mä tarkoitan, se ei sopeudu vaihtuviin ratsastajiin. Kun sen kanssa tutustuu, niin se kyllä rauhoittuu, katsokaas.
Vertin suitsiessa Piko ei suostunut avaamaan suutaan, mutta Reino sai helposti pujotettua kuolaimet suuhun. - Me ollaan ihan kavereita jo, mies totesi.
- Voidaanko me mennä jo vähän etukäteen maneesiin? Päivi kysyi.
- Ilman muuta.

Maneesissa Päivi ratsasti ensin itse vartin ajan alkuverryttelyjä. Hevonen liikkui hienosti hänen allaan, vaikka olikin aluksi hieman tahmea. Kokeneella hevosnaisella oli taito saada mikä tahansa hevonen liikkumaan upeasti. Saana oli aina ihaillut Päiviä kaikessa mitä tämä teki. Erityisesti ratsastuksessa. Reino katseli menoa suu kevyessä hymyssä, ja Vertti seurasi hevosen liikkeitä silmä kovana.

Vertin vuoro oli sitten, kun tuntiratsastajat saapuivat hevosineen. Saana naurahti huomatessaan, miten teinityttöjen katseet naulaantuivat Verttiin, joka kokosi Pikoa käynnissä. Hevonen asteli tarmokkaasti, sillä oli hyvä lämmittely takana ja energiaa alkoi selvästi löytyä. Ratsukko ravaili muiden alkuverryttelyjen mukana lisäten sekaan temponmuutoksia, väistöjä ja avotaivutuksia. Kun oppilaat siirtyivät laukkaverryttelyn jälkeen opettajansa kanssa omiin tehtäviinsä pääty-ympyrälle, Reino kysyi Vertiltä, haluaisiko hän kokeilla hypätä. Vastaus oli myönteinen, kuinkas muutenkaan. Saana auttoi kokoamaan toiselle pääty-ympyrälle pystyesteen ja okserin, jotka ratsukko ylitti pariin kertaan hienosti. Piko oli vauhdikkaana ja yritti kiihdytellä, mutta Vertti hallitsi hevosen hyvin. Hypättyään Vertti ravaili hevosen kanssa vielä hetken, kunnes laskeutui selästä ja jatkoi kävelyttäen ruunaa maasta käsin. Kasvoilta paistoi tyytyväisyys.
- Täähän on ihan tosi kiva, poika oli yhtä hymyä. Reino nyökkäili.
- Mäkin pidin siitä kovasti. Huh, milloinkohan viimeks ratsastin kunnolla? Päivi mietti.

Nelikko siirtyi ulos maneesista. Saana tunsi tuntilaisten katseet niskassaan. Ne olivat seuranneet Verttiä kuin ylijumalaa ja unohtaneet hetkittäin oman ratsastuksensa.

Saana ja Vertti riisuivat Pikolta tallissa varusteet ja harjasivat ruunan perusteellisesti. Päivi hävisi toimistoon.
- Oot sä kyllä ihana, Saana huokaisi rapsuttaen ruunan kaulaa.
- Mä vai? Vertti virnisti. Saana lehahti punaiseksi. - Mä puhuin Pikolle, idiootti, hän mutisi ja kumartui harjaamaan ruunan takajalkaa piiloutuakseen pojan katseelta.
- Mä jo kerkesin toivoa... Vertti härnäsi.

Päivi ilmaantui karsinan ovelle.
- No, lähdetäänkö? Me sovittiin että haetaan tää poika mukaan ensi viikolla, kun eläinlääkäri ensin tarkistaa Pikon, ja traikkuakaan en tällä kelillä viittiny ottaa mukaan. Jos ei tarkastuksessa käy mitään ihmeempää ilmi, niin tämä hevonen on kohta meidän.

Kuva © Franck Becquart