Vilja sulki puhelimensa nielaisten. Hän toivoi, että koko puhelu olisi ollut pilasoitto, tai unta, mitä tahansa paitsi vakavasti otettava totuus. Varmaa mikään ei vielä ollut, mutta häntä pelotti, milloin tilanne muuttuisi pahempaan suuntaan. Se päivä saattoi olla edessä milloin tahansa. Puhelin poltteli kädessä kuin pahakin synnintekijä.
Äiti oli menossa kauppaan, ja lupasi heittää Viljan tallille. Sulava ensilumi olisi liian petollinen talvirenkaitta pyöräilevälle.
- Onko joku hätänä? äiti kysyi autossa, hän oli kai kiinnittänyt huomionsa Viljan poissaolevaan olemukseen.
- Kaikki ok, hän valehteli nopeasti. Puolet oli totta. Niin kauan kaikki olisi okei, kuin mikään ei muuttuisi. Mutta jos, ja kun, päätös varmistuisi, mikään ei olisi enää kunnossa.
Mutta Vilja halusi uskoa, että niin kauan kuin hänen ei tarvitsisi sanoa kuulemaansa ääneen, se ei olisi totta. Vaikka ihan hyvin hän tiesi, etteivät hänen sanomisensa ja kuvittelunsa enää vaikuttaneet tosiasioihin.
Tallilla Vilja yritti olla normaali. Kävi Juulian ja Saanan kanssa maastolenkin triolla Riku, Mikke ja Fiona. Jutteli huolettomasti tyttöjen kanssa, nauroi tyhjänpäiväisyyksille. Mutta pelko varjosti joka hetki.
