Siihen tilanteeseen ei kukaan tahtonut joutua.
Vertti oli polvillaan maassa, lamaantuneena paikoilleen, tuijottaen eteensä lasittunein, sumein silmin. Hänestä tuntui, että jalat pettäisivät alta. Koko maailma hajoaisi alta. Hänen elämänsä raskain päätös oli takana, mutta raskain hetki ei ollut ohi. Sekunnit kuluivat kiduttavan hitaasti. Eläinlääkärin, Anjan, ilme oli neutraali. Tätä se teki työkseen. Vertti ei pystyisi.
Jester makasi maassa siinä hänen edessään, kaikki muu oli sumeaa. Saana oli sivumpana, äiti Anjan vieressä, mutta Vertin ajatuksiin mahtui vain Jester. Elämä valui hevosesta pois piikin vaikuttaessa. Elo katosi silmistä. Hengitys vaimeni olemattomiin ja pää painui alas. Vertistä tuntui, että osa hänestä kuoli mukana.
- Hyvästi, Vertti muodosti sanan lähes ääneti huulillaan. Kyyneleet puskivat pintaan, mutta hän nieli enimmät, hipaisi hevosen kaulaa vielä kerran ja nousi ylös. Jester oli poissa, tavoittamattomissa. Toivottavasti onnellisempana.
Vertti käänsi katseensa hevosesta ja käveli pois. Anja ja äiti jäivät Jesterin viereen. Sivusilmällä hän näki, että Saana oli lähdössä perään hänen näkökenttänsä rajamailla. Ei se itse asiassa häntä haitannut. Tyttö saavutti hänet tallin takana.
- Tota… Sano vaan jos haluut olla yksin, mut…
- Ei haittaa. Mä lähden rantaan. Tuu vaan mukaan ja juttele mulle jotain, etten mä masennu ihan kokonaan, Vertti mumisi. Tavallaan hävetti itkeä tytön nähden, mutta tämä ymmärsi surun.
- Mäkin olen menettänyt rakkaan hevosen, hoitoponini joskus kauan sitten. Mä muistan vieläkin kaiken sen... Sitten vanhuus vaati veronsa, Saanan ääni vaimeni loppua kohden.
- Kohtalo vie kenet haluaa. Parhaat valikoidaan päältä. Jester oli huikee, Vertti sanoi hiljaa.
He kävelivät rantaan jutellen verkkaisesti hevosistaan. Vertti ei pystynyt puhumaan Jesteristä ilman, että ääni säröili. Mutta Saanaa se ei haitannut. Tyttö kuunteli kaiken, mitä Vertti hänelle purki.
- Me käytiin monesti uimassa täällä, hän kuiskasi. – Jester rakasti sitä. Kunnon vesipeto. Ajatella, ettei ikinä enää…
Vertti murtui kesken lauseen. Yhtäkkiä se totuus iski häneen kylmästi, kovaa. Ei ikinä enää, ei koskaan. Kyyneleet tulvivat samaan tahtiin pintaan nousevien muistojen kanssa.
Saana astui hänen eteensä ja katsoi silmiin sanomatta sanaakaan. Hän siirtyi hieman epävarmasti eteenpäin ja halasi Verttiä varovaisesti. Vertti tunsi, miten sydän hakkasi yhtäkkiä paljon kovempaa kuin aiemmin. Hetkellisen lamaannuksen jälkeen hän kietoi varoen kätensä Saanan hartioiden ympärille ja painoi kasvonsa tytön hiuksiin. Suru ja yllättävä kevyt onnentunne pyörivät sekamelskana Vertin ajatuksissa. Hän olisi halunnut jäädä siihen ikuisesti, mutta näki parhaaksi vetäytyä hitaasti pois muutaman hetken jälkeen.
Yksi vaihe elämässä oli ohi. Jesteriä ei ollut, ei olisi enää koskaan. Mutta olisiko tämä alku jollekin aivan uudelle?
Saana katseli poispäin, hänen ilmettään ei voinut tulkita. Vertti oli kuitenkin näkevinään hymynkareen suupielessä.
Kuva © Axel Bührmann (cc by-nc-sa)
